Laivastonäytös kuin sotaleffassa

Laivat herättävät suuria tunteita -- niin myös 5.9.1938, kun Suomen merivoimat tarjosivat taistelunäytöksen Helsingin edustalla. Uusi Suomi teetti tapahtumasta komean kuvasarjan. Pian tämän jälkeen koettiin Tshekkoslovakian kriisi -- ja vuotta myöhemmin, heti Saksan hyökättyä Puolaan 1.9.1939, Suomen laivasto asetettiin puolueettomuusvartiointiin. Sitten seurasi sota ja sen jälkeen miinanraivaus.

Laivastonäytös oli kuin niistä sotaelokuvista, joita me pojat 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa ahmimme. Tykit siis jyskyivät, laivat etenivät komeana jonona ja vaahto nousi torpedoveneiden keulasta -- kaikki kirkkaassa auringonpaisteessa.

Suomen laivaston todellinen sodankäynti oli pääosin harmaanpaa -- ennen muuta meriyhteyksien turvaamista. Raskaita laivatykkejä käytettiin harvoin. Rauhan ajan harjoitukset olivat silti hyvää valmennusta tositoimiin.

Pääpaino oli rannikkotykistössä

Suomen merivoimiin oli yhdistetty laivasto ja rannikkotykistö. Niiden keskinäinen paino punnittiin siinä, että merivoimia komensi tykistömies, kenraali Väinö Valve, joka sittemmin tunnettiin viimeisenä jääkärinä. Hän oli myös laivastonäytöksen ylin valvoja vierellään kommodori Eero Rahola, joka johti laivastoa sodassa. Sittemmin Rahola toimi merenkulkuhallituksen pääjohtajana.

Merivoimien osien yhteyttä symboloi se, että rannikkotykistössä käytettiin merivoimien lakista harmaata versiota -- varusmiehillä liehukkeineen kaikkineen, upseereilla maavoimia pehmeämpää koppalakkia. Sodassa Valve päätti myös laivojen isoimmista operaatioista, jollei päätösvalta kuulunut kerrassaan ratsuväen miehelle Mannerheimille. Laivaston asema oli siis varsin alistettu. Viime aikoinahan puolustusvoimia on komentanut kaksikin amiraalia.

Vahva rantapyssy -- heikko laivasto

Asetelmaa perusteli se, että Suomi oli perinyt Venäjältä keskeisen osan "Pietari Suuren merilinnoitusta". Rannikkotykistö oli siis suhteellisesti ehkä vahvin puolustusvoimiemme osa, jota myös kehitettiin tuloksellisesti etenkin 1930-luvulla. Helsingin edusta linnoitettiin mm. Kuivasaaren ja Mäkiluodon 12-tuumaisilla kaksoistykeillä niin hyvin, ettei Neuvostoliitto yrittänytkään koko sodan aikana uhmata pääkaupunkia meritse.

Sen sijaan Suomen laivasto oli syntyessään 1918 eri aselajeista heikoimpia. Venäjän laivaston pääosa oli höyrynnyt huhtikuussa Kruunuvuorenselältä Kronstadtiin, joskin Suomeen jätettiin joitakin vanhentuneita aluksia. Telakoilla oli lisäksi valmistumassa neljä tykkivenettä, jotka olivat vielä jatkosodassa varsin käyttökelpoisia.

Pulaa oli myös merisodan taitajista. Katajanokalle majoitettu Suomen meriekipaasi oli lopetettu 1800-luvulla, mutta moni suomalainen nousi keisarillisessa laivastossa amiraaliksi asti. Heistä Gustav von Schoulz palveli itsenäisen Suomen merivoimissa. "Ryssänupseereita" kuitenkin vieroksuttiin (Mannerheimiä sekä V.P. Nenosta lukuun ottamatta) ja laivastolle koulutettiin uusi upseerikaaderi ennen muuta Italiassa.

Kansanliike laivaston puolesta

Torpedovene S 2:n tuhoutuminen hirmumyrskyssä 1925 nostatti kansanliikkeen laivaston rakentamiseksi. Eduskunta myönsikin varat kahden panssarilaivan, neljän sukellusveneen ja koululaivan eli Suomen Joutsenen hankkimiseen. Sittemmin on kysytty, olisiko rahat kannattanut ennemmin käyttää esim. kenttätykistöön, mutta meriyhteyksien turvaaminen oli Suomelle elintärkeää. Ahvenanmaan linnoittaminen oli sitä paitsi kielletty, joten se piti suojata sotalaivoilla.

Alusten rakentaminen elvytti Suomen telakoita. Saksan kanssa oli salaista yhteistyötä sukellusveneiden kehittämisessä; Versaillesin rauhansopimus oli kieltänyt aseen Saksalta, joten sitä ylläpidettiin Suomen avulla. Saksalle rakennettu sukellusvenekin lunastettiin Suomen laivastolle. Vesikkona se on nykyään museoituna Suomenlinnassa.

Viron kanssa sovittiin puolestaan Suomenlahden sulkemisesta yhteisvoimin rannikkotykeillä ja sota-aluksilla. Rakennettiin jopa yhteinen tulenjohtojärjestelmä. Tunnetusti järjestelmää ei koskaan käytetty.

Monenlaisia sota-aluksia

Laivastonäytöksen aluksista kummallakin panssarilaivalla oli neljä kymmenen tuuman (254 mm) tornitykkiä sekä tehokas ilmatorjunta, jolla talvisodan jääoloissa puolustettiin Turkua. Merellä tulta johdettiin korkeasta märssystä. Isoilla sukellusveneillä oli torpedoja, kaksi tykkiä ja miinoja. Pieni Saukko oli tarkoitettu Laatokalle, mutta pysyi Itämerellä.

Sodassa erityisen monikäyttöisiksi osoittautuivat seitsemän eri tyyppistä moottoritorpedovenettä, joita pujotteli näytöksessä isojen laivojen välistä. Käyttötapa oli vaativa: torpedot lähetettiin suoraan veneen kulkusuuntaan. Laukaisun jälkeen veneen oli siis kaarrettava jyrkästi poispäin. Laivastoon kuului myös miinalaiva Louhi sekä Ahven-raivaajia.

Jatkosodassa panssarilaiva Ilmarinen tuhoutui 1941 miinaan, Väinämöinen luovutettiin sotakorvausten osana Neuvostoliitolle. Se kuului aikansa punalaivastoon Vyborg-nimisenä. Sukellusveneiden pääosa hinattiin 1952 romutettaviksi Belgiaan; sitä ennen me koulupojat saatoimme ihastella niitä Suomenlinnan allastelakalla. Laivastonäytöksen aluksista lienee valitettavasti jäljellä vain em. Vesikko. Sekä Ilmarinen pohjassa Utön edustalla, varsin lähellä Estoniaa.