Lapsen mielenterveys on vaarassa, kun äiti ja isä riitelevät

Lapsen mielenterveys on vaarassa, kun perheen elämä on jatkuvaa riitelyä. Pian tarkastettavassa psykologian alan väitöstutkimuksessa havaittiin, että riski lasten mielenterveysongelmiin kasvaa perheessä, jossa vanhemmilla on parisuhdeongelmia.

Jyväskylän yliopistolle tehdyn tutkimuksen aineisto kerättiin pariterapiatyön yhteydessä Jyväskylän seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksessa. Yli puolella arvioiduista 207 lapsesta oli jonkinasteista psyykkistä oireilua. Vakavaa oireilua oli 35 prosentilla lapsista.

Tutkimuksen tekijä, psykologian lisensiaatti Sirpa Salo huomauttaa, että esimerkiksi perheväkivallan ymmärretään yleensä olevan myös lastensuojelukysymys. Sen sijaan riitelyä lasten läsnä ollessa pidetään monesti itsestään selvänä ja luonnollisena asiana.

– Tutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että vanhempien tulisi suojata lapsia riitelyltään, kertoo Salo.

Tutkimuksen mukaan vanhemmat voivat tukea lastensa hyvinvointia keskinäisistä ongelmistaan huolimatta. Lapset tulee pyrkiä jättämään riitojen ulkopuolelle.

Salon haastattelemissa perheissä oli yleensä vain yksi vakavasti oireileva lapsi. Eniten kuormittuivat lapset, jotka kantoivat huolta vanhempien ongelmista ja ottivat aktiivisen roolin riitojen selvittelyssä. Myös jommankumman vanhemman puolelle asettuminen kuormitti lasta.

Lapset, jotka vetäytyivät omiin oloihinsa eivätkä ottaneet osaa riitoihin, voivat psyykkisesti paremmin kuin perheet muut lapset vanhempien tulehtuneista väleistä huolimatta.

–Vanhempien olisikin tärkeää viestiä lapsille selkeästi, ettei ole lasten asia kantaa huolta saati valita puolta tai yrittää ratkoa vanhempien välisiä ristiriitoja. Tieto on oleellinen myös eron jälkeiseen vanhemmuuteen, jolloin vanhempien väliset ristiriidat usein sävyttävät vuorovaikutusta lasten kanssa, Salo toteaa.

Salo havaitsi, että vanhemmat olivat lapsille selkeä ongelmanratkaisun malli – hyvässä ja pahassa. Vakavasti oireilevat lapset toistivat tavalla tai toisella vanhempiensa ongelmallista käyttäytymistä tai oireilua, ja esimerkiksi masennus tai itsemurha-aikeet ”periytyivät” näin lapselle.

Asian monimutkaisuutta osoittaa Salon tekemä huomio, että lapsen asema huolenkantajana ja sovittelijana voi olla hyödyksi koko perheelle: ensinnäkin oireileva lapsi toimi apuna vanhempien parisuhdeongelmissa ja toiseksi hän mahdollisti sisaruksilleen vetäytymisen ongelmista.

Vanhempien oli vaikea havaita tällaisen huolehtivan lapsen kuormitusta, koska lapsi oli usein itse omaksunut roolin.