Itsenäisyyspäivän juhlinta sujui rauhallisesti

Suurin osa Suomea säilyikin itsenäisenä, mutta 12,5 % maastamme joutui sotien jälkeen vieraiden maahantunkeutujien haltuun, laittomasti miehitetyksi. Se ei ollut veteraaniemme syytä - se oli Neuvostoliiton diktaattorin Josif Stalinin imperialistista sanelua, mihin sodan uhrin ja myös myöntyväisten länsimaiden oli tuossa tilanteessa tyydyttävä.

Myöhemmin kansainvälisen oikeuden vastainen miehitysrikos jätettiin voimaan Pariisin sopimuksella, joka on Stalinin kuoleman jälkeen julkisesti todettu oikeusmurhaksi ja kumottu Suomen osalta 1991.

Suomeen 1939 natsi-Saksan valtuuttamana hyökännyt Stalinin Neuvostoliitto riisti meiltä väkivalloin Viipurin läänin lähes kokonaan, Petsamon sekä Sallan itäosat ja Suomenlahden saaret. Se asutti nuo alueet laittomasti omalla sota- ja siviiliväestöllään, vastoin evakuoitujen asukkaiden tahtoa.

Neuvostoliitto tai sen jatkajavaltio Venäjän federaatio eivät ole toistaiseksi sallineet alueen oikean asujaimiston, 430 000 pakolaisen, palata koteihinsa tynkä-Suomesta. Kuitenkin jo Neuvostoliitto salli Siperiaan siirrettyjen vähemmistökansojen palata kotiseuduilleen Stalinin kuoleman jälkeen. Edes Viipurissa syntyneen presidentti Ahtisaaren ihmisoikeudet eivät ole vielä toteutuneet tältä osin, vaan hänen kotitaloonsa on kielletty jopa kiinnittämästä merkittävästä ja kansainvälisesti korkeasti arvostetusta asukkaasta kertovaa kylttiä.

Emme saa koskaan unohtaa, että nuokin yhä naapurimaan hallussaan pitämät Kaakkois- ja Itä-Suomen alueet olivat ja ovat veteraaneillemme yhtä arvokkaita kuin muutkin osat Suomea, jonka rajat oli rauhanomaisesti sovittu Tarton rauhassa 1920. Asian on julkisesti vahvistanut muitten muassa kenraali Adolf Ehrnrooth. En ole kuullut yhdenkään veteraanin olevan toista mieltä. Jos Pohjanmaa tai Uusimaa olisivat joutuneet vihollisen käsiin, olisi taisteltu niiden vapauttamiseksi. Tämä onkin yksi osa kunniavelkaamme itsenäisyytemme puolustajille: Karjalaa ei jätetä!

On hyvä YYA-aikoina historiantietonsa hankkineidenkin tietää, ettei Suomi koskaan liittänyt alueeseensa tuumaakaan vierasta maaperää, mitä taas Neuvostoliitto ja Saksa tekivät aina kun voivat. Talvisodassa russofasistien ryöstämä Viipurin lääni palautettiin virallisesti Suomen alueeseen jatkosodan alkuvaiheessa 6.12.1941, mutta ei koskaan enempää. Suomi oli kaikista Euroopan sotaanjoutuneita kansakunnista eettisesti puhtaimmin taistellut, kävimmehän puolustussotaa.

Meillä oli jopa demokraattiset laitoksetkin toiminnassa toisin kuin muualla sotaan joutuneissa maissa. Neuvostoliitossahan tai Venäjällä ei demokratiaa ole ollut koskaan. Tosin Suomessakin oli 30-luvulta lähtien fasistiset puolueet kielletty: Kosolan lapualaiset ja Kuusisen SKP. Demokratiaa oli ymmärrettävästi pakko puolustaa. Itänaapurissa painvastaisesti oli kielletty jo 1917 kaikki muut paitsi russofasistinen puolue - toisessa Molotov-Ribbentrop-maassa Saksassa tilanne oli ollut sama 30-luvulta.

Venäjä ei ole toistaiseksi katsonut aiheelliseksi neuvotella ryöstettyjen alueiden palauttamisesta Suomelle, vaikka se on jo purkanut miehityksensä Baltian maissa ja vetänyt sotajoukkonsa kotiin itäisen Euroopan maista. Sitä vastoin Venäjä suomalaisine hengenheimolaisineen edelleen suosii sellaisten vanhakantaisten propagandaväittämien toistelua kuin että 'Suomen pitäisi olla kiitollinen Venäjälle koko itsenäisyydestään, koska se on Leninin lahja meille. – Huhhuh!

Ensinnäkään Leninillä ei ole asian kanssa juurikaan muuta tekemistä kuin että hän sattui toimimaan tuohon aikaan Neuvosto-Venäjän kansallisuusasioiden kansankomissaarin Josif Stalinin kumileimasimena näissä asioissa ja allekirjoitti paperit, joita Stalin eteen toi. Myös Suomen itsenäisyyden tunnustamisen.

Stalinin oli tarkoitus hoitaa Suomen anschluss eli Neuvostomaahan liittäminen itsenäisen Suomen "oman" vallankumouksen kautta. Kun se ei onnistunut 1918, alkoi hän tovereineen suunnitella suorempaa toimintaa kuin vain kapinan lietsominen ja aseistaminen. Vuoden 1932 hyökkäämättömyyssopimuksen aikana ei Lenin enää elänyt, mutta Stalin siinä lupasi, että maidemme välinen raja on sovittu ikuisesti rikkomattomaksi. Sitä kesti vuoden 1939 marraskuuhun, jolloin Hitlerin kanssa liittoutunut Neuvostoliitto lähti vapauttamaan meitä asevoimin. Suomalaisilla ei ole ollut aihetta kiitollisuuteen itänaapuria kohtaan.

Sen sijaan venäläisten sodanjälkeinen voiton päivä olisi voinut ilman suomalaisten apua olla yhtä hyvin myös sekä leivätön että kokonaan olematon. En nyt tarkoita sitä, että rintamalla tuntematon sotilas tarjosi hyökkääjälle voita leivän päälle. Venäläisten näet tulisi viettää vähintään kerran vuodessa harrasta Kiitoksen päivää, jossa muistaisivat sitä, että Neuvostoliiton aggression kohteeksi kahdesti syyttään joutunut (+ vuoden 1918 kapinan lietsonta) ja sen tuhoon tuomitsema itsenäinen Suomi ei antanut Stalinin ex-heilan ja aiemman liittolaisen Saksan tuhota Leningradia ja sitä kautta koko Venäjän kansakuntaa eikä myöskään Murmanskin tai muita huoltoreittejä tuhottu, mikä olisi koitunut varmaan koko Venäjän kansan tuhoksi. Se oli Mannerheimin suomalaista viisautta. Suomi taisteli itsensä ja Euroopan puolustamiseksi, ei tuhotakseen naapurikansoja saksalaisvenäläiseen tyyliin.

Suomi oli kaikista Euroopan sotaanjoutuneita kansakunnista eettisesti puhtaimmin taistellut, kävimmehän puolustussotaa. Vaikka ei Suomikaan tietenkään täysin viaton ollut, toki sekin tiedetään. Seitsemän juutalaispakolaista esimerkiksi käännytettiin maasta ja he joutuivat Hitlerin leireille. Sodan jälkeen palautettiin Neuvostoliittoon 56.000 inkeriläistä - Stalinin leireille. Rumia tekoja! Silti lukuina laskien sodanaikaiset synnit taitavat olla Ruotsin luokkaa ja alle Norjan luvuista ja alle kymmenespromillen vaikkapa Ranskan synneistä, joka lähetti juutalaisia melkoisesti tuhottaviksi, niin kuin mademoiselle Jenni Suuntimo mm. Le Monden ja Helsingin Sanomien verkkokeskusteluissa meille kertoi pari vuotta sitten.

Suomen omat juutalaisethan puolustivat uhrautuen ja ansiokkaasti isänmaataan(mme) sekä talvi- että jatkosodassa, vaikka jälkimmäisessä tukenamme oli myös Neukkulan ex-liittolainen Saksa. Neuvostoliiton siiviilientuhoamisluvut ovat tietysti kaikkein hirveimmät, sekä muita kansoja että omiaan tappoivat kymmeniä miljoonia. Rauha kaikkien 'vapautettujen' sieluille kansalaisuuteen yms. katsomatta!

Yhdessäkään sodassa koskaan ei olla pysytty omalla aluella. Silloin olisiki kyse sisällissodasta. Usein niittenkin takana on joku ulkopuolinen, kuten meillä 1918 oli Neuvosto-venäjä yllyttämässä ja aseistamassa. Isä Aurinkoisella oli tarkoitus hoitaa Suomen anschluss vallankumouksen kautta, mutta kun se ei onnistunut, piti sitten 1939 tulla Hitlerin luvalla ja tuella vapauttamaan meidät veljellisen avun nimissä ja Moskovan Kuusisen "kansan" ja Terijoen "kansanhallituksen" kutsusta.

On olennaista, että Neuvostoliitto aloitti sekä talvi- että jatkosodan hyökkäämällä heti ensimmäisestä päivästä lähtien siviilikohteita vastaan, pommittaen kaikkia kaupunkeja ja taajamia länsirajaa myöden. Suomi sitten 1941 Venäjän uuden hyökkäyksen alettua paitsi otti ja liitti takaisin omaan alueeseensa vain omansa, niin kuin pitää, myös lisäksi sotastrategisesti kohtuullisen miehitysalueen kaiketi puolustuksen ja mahdollisen tulevan vaihtokaupan yms. varalle, niin kuin sodissa on tapana. Joku haaveili varmaan myös Itä-Karjalan vapauttamisesta venäläisten terrorista, mutta pettymys oli, että valtaosan ihmisistä oli Stalin jo tapattanut. Tärkeä pointti on, että Leningradia ei koskaan pommitettu tai edes uhattu eikä yleensä siviilikohteita, vaikka Neukkulan ex-heila Hitler sitä pyyteli ja aneli.

Ehkä on ihan hyvä muistaa, että Neuvostoliitto aloitti toisen maailmansodan ja nimenomaan natsi-Saksan liittolaisena. Stalinin valtakunta oli syksystä 1939 kesään 1941 Hitlerin liittolainen osallistuen jo ennen Suomen talvisotaa yhteisiin sotatoimiin Molotov-Ribbentrop-sopimuksen nojalla hyökkäämällä idästä Puolaan syyskuussa 1939 ja jakamalla saaliin kahtia lännestä hyökänneen Saksan kanssa. Sieltä neuvosto-saksalaisesta ystävyys- ja saaliinjakojuhlasta juontaa venäläisten kunniakas perinne Voiton päivän paraateihin. Puolan Brest-Litovskissa ehkä voisi olla pronssinen Kättelevät liittolaiset -patsas kuvaamassa Saksan ja Neuvostoliiton sankariarmeijoiden vapauttajien yhteistä voitonparaatia 23.9.1939, kun Puola oli miehitetty ja jaettu, ks. http://www.hot.ee/liitlased

Myös Katynin joukkoteloitukset, joista neuvostopropaganda syytti myöhemmin hylkäämäänsä liittolaista Hitleriä, oli maailmansodan ja historiankin ensimmäinen järjestelmällinen kymmenien tuhansien aseettomien siviilivankien massamurha. Siellä Katynissa oli Stalinin kaavailuissa tarkoitus tappaa myös suomalaisia siviilejä ja upseeristo. Talvisodan vastarinnan ansiosta russofasistit eivät voineet toteuttaa sitä. Eivät myöskään Otto-Ville Kuusisen ja parin muun quislingin unelmaa punaisesta Suur-Suomesta, johon kuuluisi myös itä-Karjala ja jonka asukkaista puolet olisi siirretty Siperiaan ja neljäsosa teloitettu. Sen Suur-Suomenhan Stalin meille lupasi jo Jartsevin neuvotteluissa. Sitä ei haluttu, joten venäläiset hyökkäsivät 30.11.1939.

Sodan kuluessa saksalaiset matkivat Neuvostoliitolta keskitysleirit omaan käyttöönsä, osin selvästi tehokkaampanakin tuhokoneistona kuin esikuvansa Lenin ja Stalin olivat ne alunperin 20-30-luvuilla Venäjällä kehittäneet. Neuvosto-Venäjältä toki koko Natsi-Saksan valtiollinen ja poliittinenkin apparaatti oli apinoitu. En tiedä miten hedelmällistä on pohtia oliko natsi-Saksa vai Neuvostoliitto hirveämpi, mutta valitettavasti esikuva Neuvostoliitto eli paljon pitempään kuin läntinen imitoijavaltakuntansa, joka onneksi jäi vain parin vuosikymmenen ikäiseksi - paitsi DDR:n osalta. Sanaa "keskitysleiri" käytettiin Neuvostoliiton 22.6.1941 aloittaman jatkosodan alkuaikana Itä-Karjalassa suomalaistenkin leireistä. Kun selvisi, mitä saksalaiset ehkä tarkoittivat samalla sanalla, oli sanasta luovuttava, sillä sellaisista saksalaisneuvostoliittolaisista tuholeireistä ei ollut vähääkään kyse.

Melko puhtain asein ja purjein selvittiin moraalisesti sodista, joita Stalin & Co halusi ja ne aloitti - siitä huolimatta että meidän kumppanina jatkosodassa oli tuo Neuvostoliiton exä ja aatteellinen sukulainen natsi-Saksa. Missään muualla ei varmaan juutalainen yhteisö ollut yhtenäisenä ja vapaaehtoisesti taistelemassa saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan. Muuta apua ei meillä ollut saatavissa, ja talvisota oli opettanut mitä on joutua kahden fasistisuurvallan aggression kohteeksi yksin.

Se oli strateginen liitto, joka pelasti Suomen juutalaiset siinä missä ruotsalaiset, venäläiset ja saamelaisetkin, vaikka 12,5 % maasta menikin imperialistisioille ja niiden itänatsistisille "vapauttaja"soturipatsaille. Raskaan vastuun kantanut työväenmies ja kaikkien kansalaisten kunnioittama Väinö Tanner totesi asiasta jotenkin niin, että perkeleen hyökkäystä vastaan puolustauduttaessa on paremman puutteessa kelpuutettava vaikka saatanan apu.

Jos lukijat tapaatte venäläisiä, opastakaa heitä hienovaraisesti keskustelemaan ja pohtimaan historiaansa vähän saksalaisten tapaan myös itsekriittisesti, vähemmän paranoiaan ja skitsofreniahuuruisiin suuruuskuvitelmiin perustuen. Venäjän kielessä on teoriassa erittäin kauniita sanoja, kuten tovarishtsh, svoboda, druzhba ja mira mir... Toistaiseksi niihin vaan on syytä suhtautua samalla sitaattivarauksella kuin yleensä käännettäessä muille kielille venäjän sana pravda eli "totuus".

Naurakaamme säälivän maltillista tuskin havaittavaa hymyämme sille, että Venäjä haluaa jatkaa sodan mielettömyyttä ja siihen johtaneita internatsistisen suurvaltaretoriikan valheita vielä 60 vuoden jälkeenkin... Banaanitasavallankin on toki jostain revittävä itsetuntonsa, kun esimerkiksi omaa teollisuutta ei saada kehitetyksi ja ulkomaiset sijoittajat eivät oikein luota maan kykyyn taata alkeellisintakaan investointisuojaa edes valtiollisia väärintoimijoita vastaan kehityshankkeille, jotka voisivat päivittää tai korvata esimerkiksi Suomelta viime sodissa ryöstettyjen teollisuuslaitosten aikoinaan huippukorkean teknologian.

Tämän neuvostoaikaisen kulttuurisen ja taloudellisen rappionsa nyky-Venäjä haluaa 'korvata' pönkittämällä entisissä alusmaissaan ruostuvia miehittäjäpatsaita ja muita totalitarismin pimeitä monumentteja ja vaatimalla niille epäjumalamaista kuvanpalvontahenkeä kaikilta, äärimmäisiltä uhreiltakin. Joskus tuntuu, että 'vapauttajakansakunta' on vapauttanut itsensä jostain, mistä ei ehkä olisi hyvä vapauttaa ketään. Toivoisi jo todella, että itänaapuri sivistyisi sen verran, että pyytäisi oikeasti anteeksi ja unohtaisi sitten stalininpalvonnan. Aljosha-patsaat yms. loukkaavat ihmiskunnan syviä arvoja yhtä paljon kuin Hitlerin ja SS:n ja Gestapon patsaat loukkaisivat, jos niitä olisi.

Patsas sinänsä ei loukkaa ketään, jos se ilmentää jotain hyväksyttävää. Keskeisin kysymys onkin, katuuko Aljosha? Pyytääkö se anteeksi ihmiskunnalta? Ei. Saksalaiset natsit ovat pyytäneet anteeksi. Koska venäläiset natsit pyytävät? Jokainen Neuvostoliiton 1939 rajat ylittänyt vanäläissotilas syyllistyi hyökkäyssotaan ja neuvostoarmeija ja NKVD/KGB vähintäänkin yhtä hirveisiin ja laajoihin sotarikoksiin kuin sodanaloittajaliittolaisensa Saksan armeija.

Sodan ja imperialismin mielettömyys kiteytyy siihen, että kuin yhteisellä päätöksellä kahden liittolaisena ja keskenäänkin kamppailleen paskiaisen julmuuksista toisen tekemiä aletaan katsoa "hyvällä" sitten kun toinen niistä on voitettu. Olisipa molemmat voitettu ja tuhottu 40-luvulla yhtä perusteellisesti kuin natsi-Saksa! Ihmiset muuallakin kuin takapajuisissa piireissä voisivat viettää 9.5. voiton päivää, jos sattuisi huvittamaan, eikä siihen tarvitsisi noita internatsivenäläisiä tappajankuvatuksia. Venäjän on herättävä kunnioittamaan paitsi aidosti omien uhriensa muistoa myös sen oman toiminnan uhrien muistoa sekä uhrikansojen oikeutettuja vaatimuksia. Neuvostoimperialismin uhrien on osoitettava oikeutetut viestinsä Venäjälle entistä selkeämmin. Myös suomalaisten on aika ilmaista selkeästi kantamme.

Rauhanomaisesti sovittujen Tarton rauhan rajojen palautusneuvottelujen sinnikäs vaatiminen ja koko Suomen alueen arvostamisen perinteen vaaliminen ovat yksi tapa osoittaa kiitollisuutta veteraaneillemme ja maksaa kunniavelkaa kaikille ihmisyyttä puolustaneille neuvostofasismin vastustajille. Kansainvälinen oikeutemme on nähdä itsenäinen Suomi vielä kokonaisena Hangosta Petsamoon ja Kilpisjärveltä Terijoelle.

Talvisodan päättymisen vuosipäivänä 13.3.2004, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin viimeisellä matkalla Helsingin tuomiokirkosta kohti Hietaniemen sankarihautausmaata, noin kello 11.55 saattueen lähestyessä marsalkan ratsastajapatsasta Mannerheimintiellä, Suomen kansa sai kuulla kenraalin velvoittavan viestin oikeudestamme kotimaan koskemattomuuteen. Yleisradion TV1:n lähetyksen oivaltava toimittaja luki sanasta sanaan Adolf Ehrnroothin joulukuussa 2003 ProKarelialle antaman lausunnon – ks.
http://www.prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_...

Tuossa viimeisessä tervehdyksessään kenraali vahvistaa, että yhä naapurimaamme hallussaan pitämät Kaakkois-, Itä- ja Pohjois-Suomen alueet olivat ja ovat veteraaneillemme yhtä arvokkaita kuin muutkin osat Suomea, jonka rajat oli rauhanomaisesti sovittu Tarton rauhassa 1920. Juuri Tarton rauhan rajoja veteraanimme ja koko kansa puolustivat, kokonaista Suomea. Tuskin kukaan veteraani voi olla toista mieltä tästä asiasta. Viipurin lääni eli Suomen Karjala sekä Petsamo ja Salla kokonaisuudessaan ja Suomenlahden saaret ovat osa Suomea, mutta toistaiseksi vieraan vallan vääryydellä miehittämiä.

Venäjälle tai muille suurille maille Suomi-neidon rajat ovat yhdentekevät, mutta meille ne merkitsevät paljon. Lisäksi ne nykyisinään, oikeaan asuunsa korjaamattomina, osoittavat paitsi Venäjän epäkunnioittavaa ja halveksivaa suhtautumista maatamme ja kansaamme kohtaan, myös kansainvälistä oikeutta ja ihmisoikeuksia kohtaan.

Adolf Ehrnrooth toivoi, että jatkaisimme kaveria ei jätetä -periaatteen mukaista toimintaa rauhan aikana yhtä hyvin kuin sodassakin. Sodan uhan hän sanoi poistettavan parhaiten uskottavalla kansallisella maanpuolustustahdolla ja järjestämällä asiat niin, ettemme enää koskaan jää yksin raa’an hyökkääjän armoille. Kenraali on tunnettu selkeistä lausunnoistaan Suomen, oikeudenmukaisuuden ja ihmisyyden puolesta sortoa, suurvaltaimperialismia, toivottomuutta, itsekkyyttä, suvaitsemattomuutta ja rasismia vastaan.

Useat Karjalan palautusta edistävät järjestöt sekä yhä kasvava joukko suomalaisia ihmisiä ottavat luottavaisina vastaan Adolf Ehrnroothin velvoittavat sanat oikeudestamme pyrkiä kokonaiseen Suomeen rauhan ajan keinoin. Pieninä ja heikkoinakin tunnemme tämän perinnön vaalimisen tärkeyden ja jatkamme työtä.

Maamme viettäessä itsenäisyyden 90-juhlavuotta on syytä muistuttaa, että vaikka olemmekin sataprosenttisessa kunniavelassa neuvostoimperialisteja vastustaneille veteraaneillemme, Suomi on valitettavasti yhä 12,5 %:n alaltaan vieraan miehityksen alla ja itsenäisyytemme näin vain 87,5-prosenttinen.

2) Venäläisten merkitys itsenäisyydellemme tunnustetava rehdisti!

Historian arkoja tai muuten vaiettuja aiheita on alettu käsitellä avoimemmin Suomessakin. On mietitty, riittääkö keskustelu sinänsä vai pitäisikö oikein järjestää jonkinlaisia kampanjoita tiedotuksen ja esimerkiksi rehabilitoinnin tai totuuskomission hengessä. Suomettuneisuus purkautunee hiljalleen, itsestään tai autettuna.

Arkoja aiheita on ollut muuallakin. Ainakin kaikissa toiseen maailmansotaan osallistuneissa maissa, mutta muissakin. Jopa Ruotsissa on sangen itsekriittisesti käsitelty esimerkiksi maan teollisuuden natsiyhteistyöhön ja juutalaisasenteisiin liittyviä kysymyksiä. Myöskään Finlands sak är vår -kampanjan suhteeseen Ruotsin valtion todelliseen auttamisvalmiuteen ei aina viitata vaivautumatta.

Amerikassa on asioita pohdittu myös järjestyneen uudelleenarvion ohjelmin. Esimerkiksi maan sodanaikainen suhtautuminen omiin saksalais- ja japanilaisvähemmistöihin on ollut ruodittavana. Varsinkin japanilaisille on julkisesti ja selvästi esitetty anteeksipyyntöjä ja kunnianpalautuksia, jopa jakamatta jääneitä urhoollisuusmitaleita on kuulemma jaettu ja myönnettykin jälkikäteen.

Vietämme tänä vuonna Suomi 90 -juhlavuotta. Toivoisi että viimeistään nyt tarkasteltaisiin, onko meillä kaikki kunnossa näitten asioiden suhteen. Ainakin periaatteessa kaikkien kansalaispiirien ja polittisten taustojen omaavien sekä sukupuolten yhtäläinen ansio ja panos isänmaallisen velvollisuuden suorittamisessa talvi- ja jatkosodissa on jo aikaa tunnustettu. Jo Mannerheim ymmärsi korostaa, että maatamme puolustivat niin työmiehet kuin johtajat, sotilaat, lotat ja kotijoukot, maalaiset ja kaupunkilaiset, kuin myös kansalaissodan ajan sekä punaisen että valkoisen puolen kasvatit.

Mutta jo Mannerheimin oma etninen taustakin velvoittaa meidät ymmärtämään lisäksi, että rintamalla ei ollut yksin suomenkielisiä vaan muitakin suomalaisia. Ruotsinkieliset ovat itsestäänselvästi mielletty osaksi yhtenäistä kansaa, mutta saamenkielisten suomalaisten ja romanien sekä esimerkiksi juutalaisten osuus on jäänyt vähälle huomiolle aivan viime vuosiin asti.

Viime aikoina onkin tullut tavaksi muistuttaa juutalaisten osuudesta itsenäisyytemme puolustajina. Samaten siitä, että Suomi ei luovuttanut juutalaisiaan minnekään (kahdeksan pakolaista tosin käännytettiin), vaikka melkein kaikki muut Euroopan maat niin tekivät, varsinkin naapurimaamme. Juutalaisetkin taistelivat muiden suomalaisten kanssa saksalaisten rinnalla vielä pahempaa kohtaloa eli Neuvostoliiton "vapautusta" vastaan. Juutalainen seurakunta ja mm. Max Jakobson ovat arvokkaalla tavalla muistuttaneet tästä historian oikusta.

Suomen juutalaiset tiesivät olevansa turvassa niin kauan kuin venäläiset ryöstöretkeläiset eivät saisi valtaa maassamme. Tämä tosin vain jatkosodassa eli kesän 1941 neuvostohyökkäyksestä alkaen. Talvisodassa 1939-1940 Suomen juutalaiset eivät tietenkään taistelleet saksalaisten rinnalla vaan saksalais-venäläistä liittoumaa vastaan – aivan niin kuin muutkin suomalaiset. Onkin olennaisen tärkeää muistaa, että Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto toki olivat sotilaallisia ja aatteellisia liittolaisia toisen maailmansodan ratkaisevimmassa vaiheessa eli aloittaessaan sen hyökkäämällä Puolaan syyskuussa 1939.

Myös esimerkiksi saamelaisvaltuuskunta ja romanijärjestöt (Romano-TV) ovat kilvan muistelleet itsenäisyyspäivänä, miten tärkeä näiden väestönosien panos oli puolustettaessa Suomea neuvostohyökkäyksiä vastaan. Åke Lindman teki elokuvan ruotsinkielisten osuudesta, ehkä tulevaisuudessa myös muut vähemmistömme saavat omansa. Erityisesti suomenjuutalaisten erikoinen sotakertomus taistelusta ihmisyyden puolesta ensin yhdistynytta Saksa-Neuvostoliitto-petoa vastaan ja sitten strategisessa liitossa saksalaisten rinnalla venäläisfasisteja vastaan kiinnostaisi varmaan ulkomaillakin

Kassakaappiin sulkemattomasta listastani puuttuvat vielä ainakin suomenvenäläiset. Urhoollisesti taistelivat hekin maahantunkeutujaa vastaan 1939-1944. Heitä on ollut Suomessa aina, ja lokakuun vallankumouksen jälkeen tuli lisää kai enemmän kuin miehityssotilaina poistui.

Esimerkiksi Viipurin läänin asukkaista oli venäjänkielisiä melkein yhtä paljon kuin ruotsinkielisiä. Viipurin kaupungissa ainakin 3 % väestöstä. Kaikki hekin joutuivat evakoiksi, kun maahantunkeutuja-ryöstöretkeläiset hyökkäsivät marraskuussa 1939 ja uudestaan kesäkuussa 1941, ja sitten vielä sodan lopuksi. Ja 'kaikk ommaisuus män heiltäkii kun ryssä ryöväs', mutta henki säilyi kun kotinsa jättivät. Suomenvenäläiset osallistuivat taisteluihin yhtä laajasti kuin koko kansa.
Väärä väite, että Lenin muka olisi antanut itsenäisyyden Suomelle on kumottu ja kuopattu! Silti monet vielä luulevat, että Neuvosto-Venäjä tunnusti itsenäisyytemme ensimmäisenä.

Tämä tietysti nolottaa kunniallisia venäläisiä, jotka eivät haluaisi suurrikollisen nimen pilaavan tarpeettomasti maidemme yhteisen taipaleen kuvauksia. Siksi on tuon tuosta korostettava, että Ranska tunnusti Suomen itsenäisyyden ensimmäisenä, samana päivänä eli 4.1.1918, mutta jo ennen kuin Neuvosto-Venäjän toimeenpaneva kansankomissariaatti (=Lenin+Stalin) teki tuon oman eleensä lähinnä yllyttääkseen punakapinallisia kaappaamaan vallan ja liittämään maamme "vapaaehtoisesti" neuvostokansojen perheeseen. Myös Ruotsin tunnustus tuli samana päivänä.

On aika selkiyttää rehtien suomenvenäläisten veteraanien ja evakoiden kiistaton kunnia! Ei heidän joukossaan ollut 'ryssänkätyreitä' ja quislingeja yhtään enempää kuin muissakaan meissä. Varsinaista kunnianpalautusta ei tarvita, koska kunniaa ei olla epäiltykään, mutta selkiytys on tarpeen lähinnä maahanmuuttajavenäläisiämme ja nuorta polvea ajatellen.

Toukokuussa törmäsin Espalla euroviisuturistiin, jolla oli jakunrinnassa jonkinlainen neuvostopartisaanin kunniamitali kiitosmaininnoin Voiton päivästä. Tyttönen kantoi sitä tavalla, joka sai epäilemään, ettei kyseessä ollut vitsi vaan tyrmistyttävä tietämättömyys ja Putinin Venäjän propagandan sisäistäminen. Osoitin merkkiä paheksuvasti sormella ja sanoin auttavalla venäjälläni "Sovjetski fashist!", jolloin harhaanjohdettu käänsi sen piiloon eikä hänen seuralaisensakaan onneksi alkanut käsirysyyn. – Mutta entä jos aina ei käy näin hyvin, jos vaikka noita pahan ihailijoita ilmaantuu Suomeen enemmänkin? Asennekasvatusta ja infoa tarvitaan uusiin suomenvenäläisiimme. Nollatoleranssi on ainut oikea suhtautumisemme mahdollisiin Putinjugendin tapaisiin neuvostobarbaarien palvontailmiöihin Suomessa ja sivistysmaissa yleensä!

Kai sentää perinteiset suomenvenäläiset patriootit ja muut kunnon ihmiset haluavat kohottaa profiiliaan myös itsenäisyytemme puolustamisen ja kunnioituksen suhteen, etteivät maahanmuuttajat ja muutkaan vahingossakaan luule heitä jotenkin huonommiksi suomalaisiksi? Ennakkoluuloja kun voi olla venäläiseen kulttuuriin kasvaneilla jos jonkinmoisia.

Saattavathan jotkut jopa uskoa, että Neuvostoliiton osuus toisessa maailmansodassa olisi ollut jotain merkittävän myönteistä, niinkuin viron sudeettivenäläiset näyttävät luulevan. – Lyhyt kertaus olennaisimmasta: Stalin oli koko sodan aloittaessaan Hitlerin kanssa liitossa ja Neuvostoliitto pääsyyllinen Saksan ohella. Tästä ei saa tietenkään syyllistää venäläisiä kansana enempää kuin saksalaisiakaan. Niin tekisimme, jos pidemmän päälle jätämme korostaen esiintuomatta suomenvenäläisten merkittävää ja kiitettävää panosta isänmaallisessa puolustussodassamme Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939-1944.

Maahanmuuttajavenäläisten integroiminen Suomen yhteiskuntaan ja yleensä vapaaseen maailmaan on eräiden arvioiden mukaan tökkinyt pahasti. Yksi syy identiteettiongelmaan saattaa olla se, että heillä on sisäistettynä propagandistista pravdatietoa historiasta, esimerkiksi Voiton päivän valheliturgiat yms. Heille jos keille pitäisi tarjota tervettä suomenvenäläistä identiteettiä: nostaa esiin suomenvenäläisyyden myönteistä merkitystä.

Jotain nykyistä järjestelmällisempää tiedotuskampanjanomaista pitää ennaltaehkäisevästi alkaa pikaisesti tehdä. Muuten saatamme kohta olla jotenkin sellaiseen viittaavassa tilanteessa, missä vaikkapa Israel ja Viro ovat. Israelissa venäläiset maahanmuuttaja-natsit turmelevat synagogia ja puuhaavat muuta stalinistishitleriläistä sudeettilobbausta. Virossa kärsivät muutkin kuin R-Kioskien pitäjät. Miksi päästää maahan sellaisia jotka jollain tasolla kannattavat esimerkiksi putinistifasisteja ja nashilaiskommareita?

Jos siis Suomeen pyrkii ihmisiä, jotka suhtautuvat myönteisesti Neuvostoarmeijan imperialistisiin valloituksiin ja rikollisiin tekoihin ja viettävät militaristista Voiton päivää, pitäisikö heille panna leima otsaan ja palauttaa idän pimeyteen? Tulisiko työntää takaisin ne, jotka eivät kunnioita talvi- ja jatkosodan muistoa ja tuomitse neuvostoarmeijan rikoksia? – Ei pidä. Venäläiset ovat hyviä ja pahoja ja tavallisia ja sekopäitä niin kuin muutkin. Heille pitää kertoa asiat rehellisesti ja painottaa myönteisiä puolia.

Koko väestöryhmä on vaarassa joutua häpeään, jos vielä ensi toukokuussa Helsingin julkisista kulkuvälineistä löytyy ihmisiä, jotka ymmärtämättömyyttään lukevat ylpeinä venäläisiä julkaisuja, joissa huudetaan ikuista kunniaa Viron tasavallan ja Suomen Karjalan internatsistisille ryöstömurhaajille eli "vapauttajille". Toden totta todellista tarvetta myönteisen vaihtoehdon markkinoinnille on. Erityisesti näkisin tämän lobbauksen hedelmällisyyden Venäjän lähetystön ja ainakin Suomen nykyisen venäläissiirtokunnan median ja miksei itse Venäjänkin suuntaan.

Entinen tsaarinupseeri Mannerheim on arvossaan Venäjällä. Mikseivät myös muut osin venäläistaustaiset sankarit, jotka taistelivat oikean asian puolesta selkeämmässä tilanteessa ja myös puhtaammin motiivein kuin Rangaistuspataljoonan sympaattiset velmut konsanaan?

On toki suomenvenäläisen itsetuntoa nostattavaa ja parahultaisen myönteistä identiteettiä selkiyttävää, jos vaikkapa urhea toisinajattelijajournalisti Eilina Gusatinskaja kirjoittaisi Spektr-lehdessään tuon tuosta – mieluusti itsenäisyyspäivänä 6.12. ja puolustusvoimain lippujuhlanpäivänä 4.6. sekä Eurooppapäivänä 9.5. – juttuja siitä, miten merkittävä panos suomenvenäläisillä oli talvi- ja jatkosodan taisteluissa Neuvostoarmeijan raakalaismaista hyökkäystä vastaan.

Pitäisi siis tarjota tervettä suomenvenäläistä identiteettiä: esikuvina suomenvenäläiset sotasankarit tuhoamassa Stalinin raakalaistankkeja ja verenpunaruskeita politrukkeja; sivistyneet emigrantit, jotka tulivat turvaan Suomeen Leninin ja Stalinin isovenäläistä vallankumousta pakoon (Babitzinit ym)... Kenties postimyyntiin saadaan pian venäjänkielisiä t-paitoja tekstillä "Kiitos Suomen pelastamisesta neuvostofasismilta!"

Tiedossani ei ole yhtään tapausta, jossa suomenvenäläinen olisi vapaaehtoisesti siirtynyt Puna-armeijan puolelle tai jäänyt venäläisten ryöstämään Karjalaan vihollisen armoille. Itsenäisen Suomen venäjänkieliset ovat olleet kunnollista väkeä ja oikealla puolella myös suuressa isänmaallisessa puolustussodassamme 1939-1944. Myös he ovat kokeneet raskaana vääryytenä sen, että Neuvostoliitto ryösti aloittamansa sodan avulla ja sittemmin miehitti laittomasti Viipurin läänin ja Petsamon ja muitakin suomalaisten maita.

Onnea 90-vuotiaalle suomelle
– palautukoon maamme mahdollisimman pian kokonaiseksi

M. Eiramaa, tutkija, KNFIJV Web
http://rescordis.net/knfijv-carsfi.html