Prinsessa

Mielisairaalaelokuvaksi Arto Halosen debyyttiohjaus ”Prinsessa” on yllättävän lempeä ja hillityn ”prinsessamainen”, mutta siinä on humaania sanomaa ja se on erinomaisesti näytelty teos.

Ensimmäisenä ajatuksena tuli tosiaan mieleen, ettei tämä nyt mikään Sam Fullerin ”Shokkikäytävä” ole, eikä sen paremmin Mankiewiczin ”Äkkiä viime kesänäkään”. Puhuaksemme hourulaelokuvien klassikoista.

Mutta toisen katsomiskerran jälkeen aloin ajatella, että jospa tämä vähemmän raju, asiallisen epookkielokuvan muoto on sittenkin merkki ohjaajan henkisestä kypsyydestä? Elokuvan sisällölliset asiat ja tapahtumathan ovat rajuja ja valitettavan ajankohtaisia. Voi olla, että hillitty muoto tuo ne paremmin esiin.

On jotenkin luontevaa, että dokumentaristina kunnostautunut Halonen on tarttunut tositarinaan, Kellokosken mielisairaalassa 50 vuotta prinsessana esiintyneen Anna Lappalaisen erikoiseen elämään.

Oliko hän oikeasti harhainen skitsofreenikko vai huijari? Sitä sopii miettiä ja ihmetellä myös viime vuosisadan hoitomuotojen kummallista historiaa, jossa fyysis-kemiallinen pakotus ja humaanimmat hoitomuodot taistelivat. Taitavatpa muuten taistella vielä nykyäänkin.

Katja Kukkola on erinomainen valinta päärooliin ja hän tekee sen suvereeniin tyyliin.

Mutta hienoa työtä tekevät kaikki muutkin! Tässähän on koko näyttelijäkunnan tähtikaarti ja kaikki panevat parastaan niin, ettei tiedä kenet erikseen mainitsisi: Krista Kososen prinsessan ”hovineitona” traagisessa seksuaalisessa hysteriassaan? Samuli Edelmannin viileän tyylikkäänä tohtorina? Antti Litjan vanhana hulluna tohtorina? Vai Pirkka-Pekka Peteliuksen teologisen potilaan, lobotomialeikkauksen murheellisesti mykistämän ihmisen?

Tämä mielenkiintoisten roolihenkilöiden galleria paljastaa myös elokuvan ongelman: siinä ei oikein osata päättää, onko se päähenkilön tarina vai yhteisötarina? Välistä tulee tunne, että katsoja näkee sarjan kohtauksia tietyn yhteisön elämästä, eikä niinkään pysty eläytymään itse prinsessaan, joka toki on kummallisesti koko yhteisön ”kantava voima”.

Esimerkiksi järkyttävät lobotomialeikkaukset olisi voitu käsitellä dramaturgisesti vahvemminkin, vaikkapa siten että näkökulma olisi ollut selkeämmin rajattu joko päähenkilöön tai päävastuuta kantaneeseen tohtoriin.

Vaikeita kysymyksiä. Dramaattiset ja juuri mainitsemanikin elementit ovat läsnä, mutta jotakin lisätehoa puuttuu. Ehkäpä kyse on leikkauksen rytmistä. Se tuntuu vähän tasapaksulta ajatellen asioiden emotionaalista sisältöä.

Mutta paljon hyvää tässä on. Tuomas Kantelisen barokkisävyinen musiikki sopii mukavasti prinsessa ”hovielämään” ja kuvaaja Hannu-Pekka Vitikaisen hitaat kamera-ajot ovat mietiskelevässä rauhallisuudessaan puhdasta esteettistä nautintoa.

Epookkikin on tehty varsin hyvin, jos nyt ei jää ihmettelemään valkoposkihanhien esiintymistä 1950-luvun puistossa. Ehkä niitä oli?

”Prinsessa” tekee katsojan positiivisessa mielessä hulluksi.