- Kuva: Solar Films
Poikakodin johtaja Olavi Harjula (Tommi Korpela) pitää jöötä suojateilleen.
Elokuva saa yllättäen kuluneesta poikakotiaiheesta paljon irti. Mikään mässäilevä kauhukertomus Tummien perhosten koti ei ole. Johtajan kasvatusmetodit tuntuvat päinvastoin hyvin oivaltavilta ja tilanteeseen sopivilta.
Juhani (Niilo Syväoja) päätyy traumaattisen lapsuuden jälkeen Saaressa sijaitsevaan poikakotiin. Saaren jumala, ainakin oman kuvauksensa mukaan, on sen johtaja Olavi Harjula (erinomainen Tommi Korpela), mutta hänelläkin on heikkoutensa. Seitsemän pojan ja Harjulan lisäksi Saaressa asuvat vain Harjulan vaimo (Kristiina Halttu) ja pariskunnan kaksi tytärtä (Marjut Maristo ja Edit Viljamaa) sekä Tyyne (Kati Outinen).
Juhanin muisti palaa pätkittäin ja lapsuuden haudatut tragediat nousevat muistin syövereistä mieleen. Saarellakin tapahtuu yhtä ja toista. Uskottavuuden rajoja koetellaan.
Harjulan ja elokuvan sanoma on, että menneisyys on taaksejäänyttä elämää ja sen ei tarvitse antaa pilata myös tulevaisuutta. Juhani tekeekin pesäeron taustaansa ja aloittaa puhtaalta pöydältä.
Toinen, tahaton johtopäätös tuntuisi olevan, että siipirikkoja tulee välttää, koska he lopulta vain lentävät silmille kaikista molemminpuolisista hyvistä tarkoituksista huolimatta, ja mieluummin seurustella vain onnellisten, menestyvien ihmisten kanssa.
Tummien perhosten koti
Ensi-ilta: 11.1.
Ikäraja: 13
Genre: Draama
Ohjaus: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Marko Leino Leena Landerin romaanin pohjalta
Pääosissa: Tommi Korpela, Niilo Syväoja, Eero Milonoff, Kristiina Halttu, Marjut Maristo, Kati Outinen, Pertti Sveholm, Matleena Kuusniemi
Kommentit
"Tummien perhosten koti" on sopiva filmi toisinajattelijalle!
Susanna Bell on oikeassa; Dome Karukoski onnistui hienosti, filmi melkein kuin ulkomailla tehty. Kuvaus on hienoa ja leikkaus joskus takautumissa niin nokkelaa, että välillä putosin kelkasta.
Näyttelijätkin ovat hyviä vaikka dialogi varsinkinTommi Korpelan kohdalla epäonnistuu pahasti kun hän patsastelee kirjakieltä arkisissa tilanteissa puhuessaan. Tämä on yleinen probleema suomalaisissa filmeissä. Se johtuu kieliopin kommervenkeistä ja sitä ohjaajat eivät näytä osaavan kitkeä pois. Elävät ihmiset eivät yksinkertaisesti puhu puhdasta kirjakieltä eikä poikakodin johtajankaan pitäisi sitä yrittää vaimonsa kanssa jutellessaan. Kati Outinen on ohjattu luopumaan Kaurismäki-äänestään ja samalla hän menettää suuren osan lavasäteilystä.
Loppu lupailee ainakin hyväuskoiselle katsojalle uutta parempaa aamua mutta ohjaajan ehkä sitä edes tarkoittamatta filmissä on pientä allegoriaa koko suomalaiseen yhteiskuntaan: koulun valtionapu yllättäen loppuu, lehmätkin myydään, karjakko kuolee ja vaimonkaan puuhista ei oikein tiedä.
Se pakottaa rehtorin luovaan toisinajatteluun. Uudet ideat eivät tuotakaan toivottua tulosta kun mustat toukat eivät kuoriudukaan. Väki lähtee mantereelle ja rehtori jää yksin saarelleen tuumimaan toisin ja uusiksi. Toisinajattelussakin pitää olla elinkelpoisuutta. Ripaus kokemustakaan ei tekisi pahaa, muuten syntyy taas monenmoista mielenterveyshuollon tarvitsijaa.