- Kuva: Cinema Mondo
Yoshinobu Fukijoka (oik.)
Nyt voidaan puhua dokumenttielokuvan taiteesta. Pirjo Honkasalon uusin dokumentti ”ITO – Seitti – kilvoittelijan päiväkirja” on voimakas, runollinen kokemus. Se käsittelee katoavaisuutta, mutta kuuluu itsessään ydinjätteen loppusijoitusonkalossa olevaan DVD -hyllyyn, jos siellä sellainen olisi.
Honkasalo on tämänvuotisen Amsterdamin dokumenttielokuvafestivaalin kunniavieras ja häneltä näytetään siellä tämän uutuuden lisäksi koko retrospektiivinsä.
Syytä ylpeyteen ja kunnioitukseen onkin. Joten käytetään heti ylisanoja: Honkasalo on löytänyt sen, mitä saksalainen kollega Wim Wenders etsi kuljeskellessaan dokumentissaan ”Tokyo-Ga” (1985) japanilaisen mestariohjaaja Ozun jalanjäljillä.
Picasson tavoin Honkasalo löytää, ei etsi.
Hyvänä apuna Honkasalolla on ollut japanilaisen kulttuurin tuntija ja tulkki, elokuvan toinen käsikirjoittaja Miika Pölkki. He ovat yhdessä löytäneet elokuvan päähenkilön, Youshinobu Fukijokan, joka avaa meille japanilaisen kulttuurin kuin jumissa ollut sakepullon korkki.
Fukijokan voi aivan hyvin kuvitella Dostojevskin ”Idiootin” ruhtinas Myskinin esikuvaksi, jos hän olisi sattunut elämään 1800-luvun Venäjällä. Paljon mahdollista, että onkin.
33-vuotias nuori mies on aikamoinen persoona. Entinen nyrkkeilijä, jona on ryhtynyt buddhalaiseksi munkiksi ja pitää Tokiossa pientä ”munkkibaaria”. Ottaa joskus itsekin.
Elokuvassa hän kohtaa miehensä tappaneen naisen, miehen, jonka isä on kuollut, oppilaansa, nyrkkeilyvalmentajansa ja äitinsä, joka on hylännyt hänet pienenä.
Olennaista on se, miten hän kohtaa kaiken kärsimyksen, omansa ja muiden. Tekisi mieli sanoa, että ”hymyillen”, mutta se ei ole ihan täsmällistä. Sanotaan vain, että ”aidosti”, siten että tunteet näkyvät hänen hämmästyttävän ilmeikkäillä kasvoillaan.
Jostakin kaukaa tuntuivat katsovan Ozun lempinäyttelijättären Setsuko Haran kasvot elokuvassa ”Tokio Monogatari”, kun hän nuorena altruistisena leskenä vastaa kysymykseen ”Eikö elämä ole pettymys?”. ”Sitä se on”, hän sanoo ja ehkä hymyilee. Hänen ilmeitään on yhtä vaikea kuvata suomen kielellä kuin tämän elokuvan Fukijokan. Se pitää vain kokea.
Japanilaiset ovat suomalaisten tavoin tehneet itse valtavasti töitä tuhotakseen oman kulttuurinsa. Sitäkin suurempiarvosta on nähdä nämä ihmiset, jotka kaiken tokiolaisen rumuuden keskellä tuntuvat väärentämättömyydessään jonkinlaisilta ”museaalisilta saarekkeilta”.
Honkasalohan kuvaa itse ja hyvin kuvaakin. Tätä elokuvaa on kuvannut myös toinen suomalainen huippunainen, Marita Hällfors. Heidän kuvissaan näkyy uskottava, vaikkakin tyylitelty maailma. Neonvalot on valittu hyvin.
Ihminen on sama. Kuu on sama. Ja kaikki on kuitenkin niin erilaista. Etäisyyksien alkupiste on löytynyt moottoriteiden alta.
filmtrailer:5508