Hella W

Kuuseen kurkottajat kapsahtavat usein katajaan. Ikävä kyllä näin käy myös Juha Wuolijoen ohjaaman ”Hella W:n” kohdalla. Suuresta naisesta on tehty niin suurelokuvaa, että siitä tuli taiteellisesti pieni.

Niskavuori-näytelmien kirjoittajan Hella Wuolijoen (1886-1954) elämästä ei todellakaan puutu draamaa: vasemmistolainen liikenainen, talvisodan rauhankontaktien luoja, mahdollinen neuvostoagentti, joka lopulta pomppaa sodanaikaisesta kuritushuonevangista Yleisradion pääjohtajaksi ja kansanedustajaksi…

Miten ihmeessä hänestä on kyetty tekemään elokuva, jossa ei oikein mikään tunnu miltään?

Pääsyy on ihan formaalinen ja mekaaninen. Mustien autojen ovia paukutellaan Panu Aaltion lähinnä yhtä teemaa pauhaavan musiikin säestyksellä niin kiihkeän ”elokuvallisesti”, että suvantopaikat ovat unohtuneet. Ne on leikattu pois.

Niin. Miksi tämä elokuva on muuten vain 82 minuuttia pitkä, kun aineksia ja ilmeisesti myös rahaa olisi hyvinkin ollut vähintään 120 minuuttia pitkään suurelokuvaan? Nyt ”Hella W” tuntuu olevan kuin lyhennetty nimensä, varsinaisen elokuvan mainospätkä.

Ymmärrän kyllä alkuperäiskäsikirjoituksen tekijän Outi Nyytäjän ja sitä muokanneen ohjaaja Wuolijoen päänsäryn siinä mielessä, ettei aiheen rajaaminen varmaankaan ole ollut helppoa.

On siis valittu agenttijännityselokuvan kaari ja muoto. Hella Wuolijoki (Tiina Weckström) on saalis ja Valpon etsivä (Hannu-Pekka Björkman) on saalistaja. Tämä valinta on helppohintainen, näennäisen viihteellinen yksinkertaistus.

Kansallisen historiamme käänteitä tulee jotenkin esiin, mutta Hella Wuolijoen kohdalla olisin kaivannut kansainvälisempää otetta. Hänhän niin selvästi kuului 1930-luvun yleiseurooppalaiseen vasemmistolaiseen humanistis-idealistiseen älymystöön, johonkin Bernard Shawn ja Bertold Brechtin välimaastoon.

Brecht peräti asui Hella Wuolijoen luona pakolaisena ja työskenteli hänen kanssaan. Miksi tätä itsestään selvää kansainvälistä elementtiä ei ole mukana? Eikö Brechtille ole uskallettu antaa näyttelijän kasvoja?

Tämän elokuvan näyttelijöitä en moiti. Tiina Weckström sopii pääosaan oikein hyvin, enkä oikein osaa moittia Hannu-Pekka Björkmaniakaan, mutta tulee vain mieleen, että kun hänet juuri nähtiin Jörn Donnerin ”Kuulustelussa” käytännössä aivan samassa ohranan etsivän roolissa, niin olisi se voinut joku muukin näyttelijä olla. Kohta tekisi mieli nostattaa kapina maamme maaseututeattereissa piilevien keski-ikäisten miesnäyttelijäkykyjen puolesta! Tuoreiden kasvojen jano on tosiasia.

”Hella W” ja ”Kuulustelu” leikkaavat historiallisilta tapahtumiltaan toisiaan neuvostoagentti Kerttu Nuortevan ilmestyessä tähänkin tarinaan. Täytyy kyllä sanoa, että Donnerin elokuva oli esteettisenä elokuvakokemuksena juuri hallitussa pienimuotoisuudessaan aivan eri tasoa.

Onnetonta kyllä, menin lukemaan hiljan Hella Wuolijoen vankilamuistelman ”Enkä ollut vanki”. Siinä kirjailija kirjoittaa kauniisti vankilan pihalla kasvaneesta yksinäisestä voikukasta, joka nuupahtaa varastytön sellissä. Tietenkään tätä voikukkaa ei tässä elokuvassa ole. ”Suurelokuva” on jyrännyt sen kuin sotilassaapas.

filmtrailer:5398