Maailmanlopun tunnelmia Sodankylästä: Ylen päätös tappaa Suomi-dokkarin

Lippujonot kiemurtelivat tuttuun tyyliin Sodankylän raitilla, kun 26. Sodankylän elokuvajuhlat virittyivät. Leppoisan tunnelman hetkeksi keskeyttävä ukkosjyrähdys kuultiin festivaalin johtajan Peter von Baghin avauspuheessa: Ylen säästöpäätös, joka tappaa hienon kotimaisen luovan dokumenttielokuvan lajityypin on suurin skandaali, jonka hän on elämänä aikana kokenut.

Jaan tunteen. Mitä järkeä on ajaa lahjakkaita ihmisiä muihin ammatteihin, ihmisiä, jotka ovat kansainvälisesti menestyviä kulttuurin sisällöntuottajia? Ellei sitten Suomesta haluta italialaistyyppistä viihteellistä ”berlusconisoitua bimbolandiaa?”

Mutta intohimoista elokuvantekemistä ei rahapulakaan estä. Tästä saatiin oiva näyte jo ennen avajaiselokuvana nähtyä Hal Ashbyn ”Saattokeikkaa”. Tarkoitan ennalta tuntemattomien tekijöiden Dave Bergin ja Elina Reinikan ohjaamaa, ns nollabudjetilla tehtyä pitkää fiktioelokuvaa ”Ovia ja lukkoja”.

Tämä elokuva on harvinaisen virkistävä tapaus. Pitkästä aikaa nähtiin nuoren ryhmän teos, jossa on oikeasti oma tyyli, mitä tulee sekä kuvaukseen että näyttelijäntyöhön. Samassa rappukäytävässä asuvien nykymurheisten ihmisten risteytyvät elämäntarinat on esitetty sekä tyylitellen että raikkaan rosoisesti.

Elokuva on tavallaan Saara Cantellin viime vuonna huomiota herättäneen ”Kohtaamisia” elokuvan sukua, mutta lataukseltaan vimmaisempi ja ehdottoman omaperäinen.

Festivaalin päävieraita on tällä kertaa kuvaajaveteraani Michael Chapman, mm. juuri avauselokuvana nähdyn ”Saattokeikan” (1973) kuvaaja. Juuri päättyneessä aamuluennossa Chapman yhtyi Peter von Baghin mielipiteeseen: ”Saattokeikassa” Jack Nicholson tekee ilman muuta uransa parhaan roolin.

Chapman osoittautui vaatimattomaksi elokuvaduunariksi, mutta elokuvan ydinasioiden kannalta siksi arvokkaaksi henkilöksi.

Oli kiinnostavaa kuulla Chapmanin yhteistyöstä Martin Scorsesen kanssa ”Taksikuskissa”. Tämä merkkiteoshan näyttää isolta elokuvalta, mutta itse asiassa se oli varsin halpa tuotanto.

”Annoimme New Yorkin omien valojen näkyä, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meillä ollut rahaa valokalustoon. Ilmeni, että se oli elokuvan kannalta onnellinen valinta”.

Näkyyhän tämä jo ”Saattokeikassa”: luottamus luonnolliseen valoon ja aitoihin kuvauspaikkoihin. Nuorille elokuvaopiskelijoille Chapman heittikin kiintoisan teesin, joka pitäisi tatuoida heidän käsivarteensa: ”Mekaniikka määrää estetiikan, eikä estetiikka mekaniikkaa.”

Kun taidemuodon mekaanisuuden myöntää, sitä voi käyttää taiteellisesti... Noin vapaasti tulkiten.

Eilen tuli nähtyä myös toisen festivaalin päävieraan Atom Egouyanin ”Exotica” (1994), jota voitaneen pitää hänen läpimurtoteoksenaan. Se on ihmeellisen vapaa ihmissuhde-elokuva pikkupaikkakunnalta. Keskeinen miljöö on strippariklubi, mutta vaikka toki sorjavartaloista naiskauneutta kosolti nähdäänkin, elokuvaa ei miellä ollenkaan eroottiseksi. Kyse on jostain syvemmästä ja kauniimmasta, jostakin sellaisesta mitä joku David Lynch ”Twin Peakseineen” ei osannut edes kuvitella.

Egouyan näytti elokuvaa esitellessään varsin riemastuneelta. Hänestä festivaalin tunnelma on mainio, eikä näyttänyt katuvan yhtään sitä, että vihdoin suostui Aki Kaurismäen jo monien vuosien ajan toistamaan kutsuun.

Kanadalainen ohjaaja tiivisti elokuva yksinkertaisen onnen: sitä voidaan esittää monta kertaa. Hänen vaimonsa on näyttelijättärenä juuri loistanut torontolaisessa teatterissa kreikkalaisen draaman tähtinäyttelijättärenä, mutta sitäpä ei voida esittää 15 vuoden kuluttua jossakin Sodankylässä, veisteli Egoyan onnellisena täpötäydelle salilliselle.