Iris

1800-luvun loppuun sijoittuva lastenelokuva ei ole aivan jokapäiväinen tapaus. Suomenruotsalainen Ulrika Bengts selviää haasteista tässä pitkän elokuvan esikoisohjauksessaan varsin mukavasti. Esteettisesti kunnianhimoisessa teoksessa on sisällöllistä pureskeltavaa myös aikuisille.

Ohjaaja Bengts ei ole mikään keltanokka alalla. Hän on tehnyt leegion varsin kiintoisia dokumentteja ja lyhytfiktioita. Silti on hieman ja positiivisesti yllättävää se, miten kypsästi hän pystyy pitämään epookkielokuvansa mittakaavan sopivan inhimillisenä ja pienenä, eikä sorru liiemmälti lavastukselliseen suureellisuuteen.

Liikkeelle lähdetään Tukholman taiteilijapiireistä. Erinomainen Agnes Koskinen esittää nokkavaa 8-vuotiasta pikkuneitiä, joka on joutunut viettämään lapsuuttaan aikuisten ympäröimänä.

Maalariäidin lähtiessä Pariisiin hienohelma tyttö lähetetään kesänviettoon Ahvenanmaalle Eckerön saarelle. Hänen setänsä (Tobias Zilliacus) hoitaa sinne purjein postiveneyhteyttä Ruotsin mantereelta.

Koko tämä miljöö ja maailma on paitsi historiallisesti totta niin myös mitä mielenkiintoisin. Eckerön pienessä köyhässä kylässä ollaan kaukana Tukholman kaffiloiden herkuista. Iris on syvällisessä eksistentiaalisessa mielessä yksin.

Isä on kuollut ja tyttö joutuu löytämään sekä juurensa että oman itsensä lapsena. Junttimaiset leikkitoverit vaikuttavat alkuun tosi hölmöiltä, mutta aika tekee tehtävänsä ja Iris saa olla ikäisensä vihdoin. Elämänmuodon ankaruudesta huolimatta tovein lähestytään Astrid Lindgrenin ja ”Saariston lasten” maailmaa humoristisin sävyin.

”Iriksessä” tosin yritetään mennä lapsen psyykeen väliin turhankin raskaasti. Tyylitellyissä unijaksoissa seisoskellaan Kuoleman saaren kallioilla. En pidä tätä surrealismia täysin onnistuneena verrattuna aurinkoiseen arkeen, mutta eivät nuo jaksot sentään kokonaisuutta pilaa. Myös Lindgren uskalsi mennä lastenkirjoissaan joskus ”pimeän puolelle”, mutta ei toki näin töksähdellen…

Kuolleen isän mystifiointi lapsen päässä. Tulee mieleen Klaus Härön erinomainen elokuva takavuosilta tästä aiheesta. Tarkoitan tietenkin ”Näkymätöntä Elinaa”. Olen sitä mieltä, että ”Irikselle” olisi ollut eduksi rakentaa jokin samantyyppinen ratkaisu kuin suo tuossa Härön erinomaisessa elokuvassa. Siis jokin henkinen pakopaikka, joka voisi olla ihan fyysinenkin. Meri? Unet tuntuvat tässä vähän tosiaan päälle liimatuilta.

Mutta onhan meri hienosti läsnä sekä reaalisena että runollisena elementtinä!

Purjehtimisesta kiinnostuneille varttuneemmille isäpapoille on riittäviä syitä viedä tyttärensä katsomaan tätä elokuvaa, enkä nyt tarkoita saaren vajassa olevia viskitynnyreitä. Tarkoitan postiveneen hienoa muotoilua, puisen peräsimen yksinkertaisen tyylikästä käsityötä ja vanttien kiinnityssysteemiä.

”Iriksessä” aikuinen voi löytää unohtumassa olevan maailman ja lapsi voi löytää sekä sen, että paljon muuta aikuisten valheiden ryteiköstä selvittyään.

filmtrailer:7188