Pussikaljaelokuva

Mikko Rimmisen mainio Kallio-eepos ”Pussikaljaromaani” taittuu Ville Jankerin esikoisohjauksena elokuvaksi vähän nitisten ja natisten. Suurempaa hupaisuutta olisi löytynyt antamalla kirjailijan kielelle enempi tilaa ja olemalla rytmisesti ajatellen hitaampi ja vetelämpi.

Olisipa tajunnanvirtakirjailija Volter Kilpikin saattanut myötäytyä yhteen jos toiseenkin kompromissiin, jos olisi löytänyt itsensä nykyaikaisen filmiväen parista. Rimminen on löytänyt ja myötäytynyt ollen itse ohjaajan keralla toinen käsikirjoittaja.

Olisipa kirjailija pitänyt tomerammin kielensä puolta. Sillä hänen valtavien, mutkallisten ja sisäisesti johdonmukaisten, jopa raamatullisiin tenhoihin nousevien lauseidensa pilkkominen dialogin murusiksi on valitettavaa ja epäelokuvallista.

En näköjään pääse yleisvaikutelman suuresta paradoksista mihinkään: havaintojen kirjallisesta hitaudesta ja krapulaisesta täsmällisyydestä luopuminen vie ”Pussikaljaelokuvan” liiaksi tavanomaisen nuorisoelokuvan suuntaan ja siinä kaikki.

Toisin sanoen: olemalla kirjallinen ja verbaalinen, käyttämällä tolkuttoman pitkiä kuvia, joissa ei näennäisesti tapahdu mitään, olisi voitu luoda jotain elokuvallisesti suurta, jopa lähentyä Jean-Marie Straubin ja Daniéle Huilletin huikean Kafka-filmatisoinnin ”Amerikka” tasoa. Tai jotain sellaista, mitä ohjaaja Resnais ja kirjailija Robbe-Grillet puuhasivat ”Viime vuonna Marienbadissa”.

Ymmärrän hyvin, että elokuvasäätiön elokuvasivistymättömät, lajityyppifasistiset (nuorisoelokuvan pitää näyttää tältä…) muurit ovat korkeat ja niiden yli on vaikea heittää mitään sen syvällisempää käsikirjoitusversiota.

Jotenkin vain harmittelen hukattuja mahdollisuuksia.

Mutta silti. Kallion tuttuja kortteleita on mukava katsella. Kyllä Jankerin elokuva rakastaa näitä kodikkaita kulmia, joilta omasta sympaattisuudestaan vähät välittävien antisankareiden on yhtä vaikea poistua kuin konsanaan Aki Kaurismäen elokuvassa ”Calamari union” oli asian laita, olkoonkin että esteenä ei tällä kertaa ole niinkään sisäinen pöllöys vaan arkisemmin julkisen liikenteen lipputarkastajat.

Hennisen, Lihin ja Marsalkan rooleihin ovat lihallistuneet Eero Milonoff, Ylermi Rajamaa ja Jussi Nikkilä. Habituksiltaan nämä 1980-luvun alkupuolella syntyneet näyttelijät ovat oivasti kyllä syrjäytymisvaaraisen oloisia, mutta onnettomasti romaanin lukeneelle he ovat vain vaaraisia. Saisivat enempikin ryypänneiltä ja ryyppääviltä näyttää.

Sepä se onkin. Minusta kirjan hahmot ovat ihan oikeasti syrjäytyneitä, mutta elokuvassa ei tohdita olla kuin syrjäytymisvaarassa. Miten syrjäytynyt sitä muuten noin yleisesti ottaen ihmisen pitää olla, jotta pääsee ”vaaratilasta” oikeaan syrjäytymiseen ja siten varsinaiseen yhteiskuntaradikalismiin tai johonkin semmoiseen ehkä vanhanaikaiseksi luonnehdittavaan olotilaan tai jotain? Ehkä kuollut.

Ihmissuhteiden tämänhetkisen tilan historiallisena dokumentaationa ”Pussikaljaelokuva” on ehkäpä juuri noiden ”lajityypillis-elokuvallisten” vaatimusten tähden turhan toiveikas, sillä vaikka kirjassakin pieniä toivehaihatteluita romantillisessa mielessä on, niin elokuvassa sankarit saavat ihmeen suopeita silmäyksiä ihmeen hyvännäköisiltä tytöiltä. Todellisuus on ihme urpon kannalta julmempi, eikä sitä mikään verbaalinokkeluus nykymaailmassa edes tovein kohenna.

filmtrailer:5659