Le Havre

Tekee mieli heti huudahtaa: tämmöisiä elokuvia ei enää tehdä! Mutta tässäpä tämä Aki Kaurismäen uutuus nyt kimmeltelee katsojan silmien edessä vanhanaikaisen tunteellisena ja eleganttina.

”Le Havre” on hyvin monella tapaa mitä tyypillisin Aki Kaurismäen elokuva. Tyylin aistii heti joka kuvasta ja yksityiskohdasta. Silti se ei ole tylsää toistoa, vaan ohjaajan uskollisuutta itselleen (kenellepä muulle!). Voipa hehkuttaen muotoilla näinkin: Akin tyyli on kypsynyt ja jos se vaikuttaa pehmeämmältä kuin ennen, niin siten käy joskus viinillekin…

Ohjaajan edellinen teos ”Laitakaupungin valot” (2006) oli kitkerämpää vuosikertaa, mikä varmastikin johtui siitä, että se oli viljelty Suomessa.

Joku saattaa ajatella, että ohjaaja on näiden elokuvien välillä jonkinlaisesta tinkimättömästä ankaruudesta yleishumanistiseen lepsuuteen, mutta en yhdy tähän: kyllä ne saman köynnöksen hedelmiä ovat. Kyse on pohjimmiltaan pienen ihmisen taistelusta oman arvokkuutensa puolesta ja sen mukaisesta inhimillisestä käytöksestä. Ja näinhän on monissa muissakin Aki Kaurismäen elokuvissa asian laita.

André Wilms esitti kirjailija Marcel Marxia jo Kaurismäen Murger –filmatisoinnissa ”Boheemielämää” (1992). Nyt tämä roolihahmo on vetäytynyt Le Havren satamakaupunkiin ja elelee siellä hiljaisesti kengänkiillottajana. Kati Outinen esittää hänen vaimoaan Arlettyä, joka päästää ystävällisesti vanhan boheemin joskus lasilliselle Clairen (Elina Salo) emännöimään kantabaariin.

Kun Arletty sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan, sattumus heittää Marcel Marxin asuntoon mustan pikkupojan (Blondin Miguel), tavarakontista paenneen maahanmuuttajapakolaisen. Alkaa kuurupiilo viranomaisten kanssa, mikä muodostaa elokuvan nokkelasti kääntyilevän pääjuonen.

Pakolaisuus on tietysti hyvin ajankohtainen aihe, mutta kannattaa huomata, että jo ”Boheemielämässä” viranomaiset olivat karkottamassa Marcel Marxin ystävää, albaanialaista maalaria Rodolfoa (Matti Pellonpää). Ja onhan jonkinasteinen uhanalaisen irrallisuuden tunne Aki Kaurismäen elokuvien henkilöille muutoinkin mitä tyypillisin, asuivatpa he vaikkapa niin sanotusti kotonaan.

Matti Pellonpään ikävöimiseen on täysi syy, mutta nyt kannattaa kyllä huomioida myös André Wilmsin erinomainen työ. Häneltäkin löytyy tietty koirankatse, vaikka rotu on ilmeisen isokokoinen. Wilms on ikään kuin atleettinen Tatin monsieur Hulot, inhimillisyydessään hieman kömpelö, vaikka kasvoissa on Alvar Aallon teräväpiirteisyyttä.

”Le Havren” ranskalaisista näyttelijöistä on ehdottomasti mainittava Jean-Pierre Darroussin, joka on uusi kasvo Aki Kaurismäen elokuvissa. Hän on aivan mainio poliisitarkastaja Monet. Rooli on toki kirjoitettukin täyteen hienoja moraalisia sävyasteita, mutta Darroussinin suoritus on silti huippuammattilaisen jälkeä.

Pikkupoikaa esittävä Blondin Miguel näyttelee lakonisen ”coolisti” mutta ilmeikkäästi. Tilannehan olisi suonut mahdollisuuden Chaplinin ”Pojan” kaltaiseen sentimentaalisuuteen. Tarkemmin ajatellen se olisi ollut jo liikaa, sillä katsojalla on ihmeenomaisten loppuratkaisujen äärellä aivan riittämiin tekemistä emotionaalisten kouristusten kanssa.

Ihmeistä puheen ollen: ohjaaja on avomielisesti puhunut kotijumalistaan kuten japanilaisesta Ozusta ja italialaisen neorealismin mestarista Vittorio de Sicasta. Jälkimmäisen ”Milanon ihmeessä” (1950) slumminsa puolesta taistellut köyhälistö nousi lopussa luudillaan taivaaseen…

Vääristelen lopuksi tahallani niitä lauseita, joita ranskalainen kriitikko Bazin kirjoitti aikoinaan de Sicasta, napolilaisesta ”Polkupyörävarkaan” (1948) ohjaajasta:

”Kaurismäen kuusankoskilaisesta anteliaisuudesta muodostuu elokuvan hyveiden avulla laajamittaisin rakkauden sanoma mitä aikakaudellamme on ollut onni kuunnella sitten Chaplinin. Olen puhunut rakkaudesta. Yhtä hyvin olisin voinut puhua runoudesta. Runous ei ole muuta kuin rakkauden aktiivinen luova muoto: sen heijastusta maailmankaikkeuteen.”

filmtrailer:7185