- Kuva: FS Film Oy
Iida Lampela ja Jukka Puotila
Skandaalimaisessa nykymaailmassa on lähes mahdotonta enää pöyristyttää ketään, mutta Elias Koskimiehen esikoiskomediassa yritetään sinnikkäästi. Hieman räävillisemmällä ja poskellisemmalla otteella tämä mustan huumorin viljelys olisi voinut tuottaa nerokastakin satoa.
Koskimies on ohjannut ja käsikirjoittanut aikaisemmin mm. poliitikoille naljailevaa tv-satiiria ”Presidentin kanslia”, mitä nyt on hankala pitää minään ansiona. Tällä en tarkoita, että ohjelmapaikalla nykyään tarjolla oleva tekele olisi yhtään sen parempi.
Mutta ”Likainen pommi” virittyy ”oikeassa” työelämässä, tarkemmin sanottuna kansainvälisen levy-yhtiön suomalaisessa haarakonttorissa, jossa kehitellään uuden teinitähden brändiä absurdin epätoivoisella vimmalla.
Tämän firman koko ylöspano, lavastus, karikatyyrimäiset ihmiset ja heidän puheensa, koko tunnelma, kaikki on niin vahvasti ja paksusti tyyliteltyä, että on pakko myöntää: sille on tovein pakko nauraa.
Tämä herättää tietysti epäilyksen, että komedian taustalla on dokumentaarista näkemystä eli sen pahempi todellisuudelle…
Minkälaista kieltä nämä ihmiset puhuvatkaan! Mukaillakseni siis tyyliin mulla on tosi vahvat dubiot koko tähän mundoon ja mul on tästä niin saatanan säd fiilis. Selkokielellä: epäilen elokuvan maailmaa, joka tekee minusta surumielisen…
Malla Malmivaara tekee todella hellyttävän roolityön epävarmana pr-koordinaattori Mirccuna, joka yrittää pärjäillä tässä ”empaattisten” petojen luolassa. Herkän Mirccun rinnalla kaikki muut hahmot onkin sitten piirretty järkiään julman groteskilla otteella Jukka Puotilan levymoguli Martin Bakkasta markkinointipäällikkö Jaliin (Jussi Vatanen) ja brändiasiantunija Laura Melaniehin (tosi ”cool” Niina Herala).
Itse teinitähti PD on sitten ihan oma lukunsa. 18-vuotias Iida Lampela esittää tätä 15-vuotiasta purkkaa jauhavaa hirviötä mainiosti. Tekisi mieli sanoa, että ymmärrän kyynisesti elokuvan tytön vanhempia, jotka myyvät tytön levy-yhtiölle yrittäen siten lopullisesti päästä epäonnistuneen kasvatuksensa tuloksesta eroon.
Mustaa huumoria voi tosiaan viljellä eri tavoin, myös niin, että katsoja saisi itse useammin oivaltaa jotain. ”Likaisessa pommissa” väännetään liikaa rautalankaa, ollaan teoreettisesti räävittömiä ja poskettomia. Skandaalimaisiksi kirjoitettuja käänteitä tulee tasaiseen tahtiin, eikä mikään enää yllätä.
Tekijät tuntuvat asettuvan moraalisesti henkilöhahmojen yläpuolelle samaan mauttomaan tyyliin kuin tv-hupailuissa konsanaan. Tässä mielessä elokuvassa käytetty kertojan ääni on oireellinen ja minusta selvä virhe. Kukaan ei kaipaa tätä kertojaa.
Olisi ollut parempi mennä tähän absurdiin maailman suoremmin ja samalla tehden pieniä realistisia myönnytyksiä. Silloin pommi olisi voinut jopa räjähtää.
Filmtrailer:7712