- Kuva: Filmikamari
Vihdoin tulee tarjolle elokuva, jonka äärellä katsoja voi hengittää vapaasti. Rax Rinnekankaan ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva on kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan ihmeen kypsä taideluomus, joka antaa ihmiselle mietiskeltävää ja voimia pitkäksi aikaa.
Rax Rinnekangas on monipuolisesti sivistynyt ja tuottelias maailmankansalainen ja taiteilija, joka tunnetaan Suomessa ennen muuta valokuvaajana ja kuvakirjojen tekijänä.
Osallistuin Helsingin juhlaviikoilla järjestettyyn seminaariin, jossa valaistuin siitä, että Rinnekangas on myös erinomainen dokumentaristi ja elävän kuvan käsittelijä. Oli henkisesti piristävää nähdä esimerkiksi dokumentti "Sielujen linna" (2005), jossa tutkailtiin espanjalaisen kuvataiteilijan Nacho Angulon ja säveltäjä Kaija Saariahon sielujen sukulaisuutta.
En ollut nähnyt, ehkä vajavaisuuttani, näin luontevaa taiteellisen luomistyön ilmentämistä sitten Antti Peipon 1980-luvun dokumentin "Nykytaiteen museo" ja espanjalaisen mestarin Victor Ericen loisteliaan vuonna 1992 tekemän piirustusdokumentin "Unelma valosta".
"Matkassa Edeniin" on myös kyse taiteilijoista. Nacho Angulo on nyt sepitetty Suomessa asuvaksi baskisäveltäjä Ignaciksi, jonka ystävä Comaz (Hugo Wirz) taas on espanjaan emigroitunut sveitsiläinen piirtäjä.
Molemmilla miehillä on ongelma. Ignacilla on Helsingissä keinotekoisessa koomassa auto-onnettomuuden jälkeen nukkuva tytär, joka herätettäisiin kymmenen päivän kuluttua. Gomazilla taas on ongelmia mallinsa kanssa, jonka kädet ovat hänen taiteessaan kaikki.
Ystävykset lähtevät La Riojan viinialueen vaikuttaviin maisemiin tutkimaan kirkkojen ja luostareiden maalauksia ja etsimään inspiraatiota. Iltaisin maistellaan erinomaisia viinejä ja keskustellaan syvällisesti Dantesta, Paratiisista ja syntiinlankeemuksesta.
Elokuva ei ole silti mikään vanha keskusteluelokuvahitti "Ilta Andre'n kanssa" sijoitettuna ulkoilmamuseoon. Rinnekangas osaa olla dynaamisesti ja luontevasti henkevä.
Miehet ovat vähän huvittavasti ja tyylitellysti henkistyneitä ja henkistävät siten myös Ebro -joen laaksomaisemat. Jos auto nyt arkipäiväisesti varastetaan, niin sitten jatketaan jalan.
Kiihkeä etsintä runollistuu hienosti ja se myös palkitaan: nuotiolla lämmittelevä laitapuolen kulkija opastaa heidät läheisen viinitilan kappeliin, jonne baskitaiteilija ja agnostikko Vicente Amestoy teki Aatamin ja Eevan viimeisiä hetkiä Paratiisissa kuvaavan teossarjan vuosina 1993-2000.
Olennaista Rinnekankaan elokuvassa on se maltillinen rytmi, jolla edetään. Tämä ei todellakaan ole mitään ryntäilevää turismia, vaan asioiden annetaan tapahtua niin sanoakseni arvonsa mukaisesti. Ja aivan kuin itse luontokin sää- ja valonvaihteluineen hengittäisi tässä kaikessa mukana.
Katsojan tajunnan liike on samantapainen kuin Tarkovskin "Andrei Rublevissa", jossa vasta loppujaksossa näyttäytyy ikonimaalarin päätyö väreissä. "Matka Edeniin" muistuttaa muutoinkin "Rublevia" moraalisessa nöyryydessään ja kirkkaudessaan, siinä miten taide ja sen tekeminen suhteutuu ulkomaailmaan. Ohhoh.