- Kuva: Future Film
Antonio Banderas ja Elena Anaya.
Espanjalaisohjaaja Pedro Almodóvar osaa olla outo, maaginen ja hypnoottinen. Se tiedetään, mutta uutuuselokuva ”Iho jossa elän” yllättää kuitenkin hyppynä kauhistavan trillerin lajityyppiin ollen hämmentävä sekoitus tuskaa, makaaberia väkivaltaa, seksuaalisuutta ynnä kostonhimoisia pakkomielteitä. Kaikki tämä maustettuna pisaralla hellyyttä ja runoutta.
Almodóvarin edellinen elokuva ”Särkyneet syleilyt” osoitti, että ohjaaja alkaa olla siinä iässä, että hän alkaa etsiä innoitusta menneestä. Sehän oli varsin kiehtova palapeli, ”elokuva elokuvantekemisestä” Antonionin ja Mankiewiczin hengessä.
Esikuvissa ei ole mitään vikaa, jos niitä osaa käsitellä Almodóvarin tavoin persoonallisesti. Nyt ohjaaja näyttää löytäneen 1950-luvun hienostuneen psykologisen kauhuelokuvan, etenkin ranskalaisen Georges Franjun, jonka elokuvaa ”Silmät ilman kasvoja” (1959) tämä teos kovasti paljon muistuttaa sekä asetelmaltaan että tunnelmaltaan.
Franjun elokuvassa lääkäri sieppaa naisia repiäkseen heidän kasvojaan ihonsiirtoihin Pariisin ulkopuolella sijaitsevassa linnamaisessa yksityisklinikassaan. Hirviömäisyys korostuu, kun yksi uhreista on lääkärin oma tytär.
Almodóvarilla tapahtumat sijoittuvat samoin kaupungin ulkopuolelle ja kauhujen klinikka on linnamainen. Antonio Banderas esittää vaimonsa auto-onnettomuudessa menettänyttä plastiikkakirurgia, joka pitää linnassaan vankina nuorta naista (Elena Anaya), josta hän muovailee kuolleen vaimonsa elävää näköispatsasta.
Elokuva tuntuu välillä olevan kuin uusintaa ohjaajan 1990-luvun alun elokuvasta ”Ota minut - sido minut”, jossa jo spekuloitiin sillä perverssillä ajatuksella, että kidnappaajan uhri saattaa mieltyä rooliinsa.
”Iho jossa elän” on kuitenkin monimutkaisempi kudelma. Kirurgin äidillinen taloudenhoitajatar ja tämän groteski rikollispoika hämmentävät juonta merkillisiin melodramaattisiin syövereihin, joita ei tässä tohdi paljastaa.
Usein Almodóvarilla dialogi rönsyilee niin vauhdikkaasti, että mitä julmimmat ja paljastavimmat lauseet kätkeytyvät arkisen höpinän sekaan ja valitettavasti soljuvat samalla katsojankin toisesta korvasta ulos. Nyt hän on täsmällisempi ja ihmiset ovat todellisemmin rooleissaan. Ehkä tämä on lähestymistä kohti ns. normaalielokuvaa ja hyväkin asia.
Tyylinsähän Almodóvar osaa pitää tunnistettavana joka sekunti muillakin tavoin.
Toinen muutos liittyy Banderasin vahvaan roolisuoritukseen. Usein aikaisemmin Almodóvaria katsellessa tulee pitäneeksi häntä nimenomaan naisten sielunelämän tulkkina. Nyt tuntuu siltä kuin painopiste olisi miehisissä melodramaattisissa tuskissa. Ehkäpä hän on sittenkin itsekin mies.
Hispanialainen on yhä hyvässä vedossa.
filmtrailer:7158