Näyttelyarvio: Identiteettipolitiikkaa, osa 378

Jos keski-ikäisen miehen ammatti on taidekriitikko, joutuu hän miettimään nuorten naisten identiteettipolitiikkaa enemmän kuin moni nuori nainen konsanaan. Todennäköisesti vuoden mittaan viikoittain. Luokkataistelun korvannut, feminismin kautta pinnalle noussut identiteettipolitiikka on nauttinut tiettyä hegemoniaa taidemaailmassamme jo 1980-luvulta lähtien, jolloin totuimme sloganiin ”Henkilökohtainen on poliittista”. Tätä kautta taiteestakin on tullut jälleen varsin poliittista, vaikka se ei taidakaan koskea puoluesihteerien maailmaa.

Kyse on usein ollut emansipaatiosta: naisten, homojen, maahanmuuttajien tai muiden perinteisten ”toisten” itsemäärittelyoikeutta koskevasta kamppailusta valkoisten protestanttisten heteromiesten maailmassa. Ja onhan maailma muuttunut tässä suhteessa paremmaksi – varmaan osin taiteenkin ansiosta. Mutta onko taide enää jaksanut muuttua kuluneen parinkymmenen vuoden aikana? Onko identiteettipolitiikan takana väijyvä joutavanpäiväinen ja helppo narsismi liian tehokas ansa?

Tällaisissa mietteissä siirryin Kiasman vasta-avatusta, varsin omaelämäkerrallisesta Nan Goldinin näyttelystä kohti galleriaa Helsingin Punavuoressa – varsinkin kun odotettavissa olevan näyttelyn nimi oli Regressio.

Jutta Räsämäki (s. 1971) on Joensuussa asuva ja Lahden taideinstituutista kymmenisen vuotta sitten valmistunut kuvataiteilija, joka pitää nyt ensimmäistä yksityisnäyttelyään Helsingissä. Jo näyttelyn lehdistötiedote antoi aavistella pahaa. Siinä Räsämäki kertoo haaveilleensa koirasta, ei niinkään lapsesta. Nyt hänellä on molemmat. Ja päälle vielä regressio. Psykoanalyyttisissä teorioissahan tosin tuodaan esiin regression merkitys taiteelle ja muulle luovalle toiminnalle. Voimme olla leikkisiä ja käyttää sisäistä lastamme luomisen lähteenä.

Olin kaksi päivää aikaisemmin ollut polven tähystysleikkauksessa ja nähnyt kaikki tapahtumat monitorilta ja olisin vielä saanut kuviakin siitä muistoksi. Ja eiköhän Räsämäen näyttelyssä silmiini osu ensimmäisenä teossarja VKO 29, neljä tulostetta sikiöstä ultraäänikuvassa! EVVK, kuten nuoriso on minulle opettanut.

Mutta onneksi Räsämäki osaa olla leikkisä ja käyttää leikkisyyttään luomisvoimana. Sikiöiden vieressä on neulanreikäkameralla toteutettu hieno teossarja Omakuva sikiönä. Yhdessä sarjat alkavatkin yllättäen elää. Koirakin on tuottanut itse asiassa hienoja omakuvia. Käskyt kuuluvat tutusti: Istu! Hieno tyttö! Grafiikan ja valokuvan menetelmiä osaavasti käyttävä Räsämäki on lopulta kuitenkin kehittänyt ovelan vieraannuttamistekniikan, jolla hän pystyy välttämään pahimmat narsismin karikot. Kuviin syntyy vaikeasti määriteltävä surreaalinen ulottuvuus, jota vahvistaa vielä vanhahtavan aikakauslehtimäinen värimaailma.

Väitän painokkaasti, että luokkataistelun aika ei ole vielä ohi ja että se pikemminkin tulee vahvistumaan tulevina aikoina. Mutta kai minun on samalla tunnustettava, että ei identiteettipolitiikan aikakaan voi olla ohi. Se ei ole mikään välivaihe. Henkilökohtainen tulee peruuttamattomasti olemaan poliittista ja sitä kautta myös osallistuvan taiteen väline. Taitoa se tulee vastaavasti vaatimaan koko ajan entistä enemmän, mutta kyllä esimerkiksi Räsämäellä tuota taitoa tuntuu riittävän.

Jutta Räsämäki Galleria Jangvassa Helsingissä 17.2. saakka