Teatteriarvio: Q-teatterin Peltirumpu häkellyttää barokkisuudellaan

Teatteriarvio: Q-teatterin Peltirumpu häkellyttää barokkisuudellaan

Q-teatterin Suomen kantaesitys Peltirummusta ei tiivisty iskulauseeksi. Harva esitys onnistuu olemaan yhtä runsas ja ulkoisesti yhtä muodoton, mutta silti säilymään ehjänä. Suuri kiitos kuuluu tietysti Günter Grassin mehevän Peltirumpu-romaanin (1959) sovittaneelle Seppo Parkkiselle sekä ennen kaikkea ohjaajalle, joka nostaa romaanin sisäisen rikkauden näkyviin ilman kikkailuja. Esityksen liikkeestä ja energiasta saa herkutella, mutta se kestää myös syventymisen – kuin hyvä romaani.

Oskar Matzerath syntyy maahan, josta kiihtyvällä vauhdilla tulee Natsi-Saksa. Jo lapsena Oskar miettii olemassaoloaan, ei halua kasvaa isoksi eikä lakata soittamasta peltirumpuaan. Kolmivuotiaan kokoiseksi jäävä Oskar ei ole naiivi vaan syntyy vanhana. Isättömän sukupolven edustajana hän omistaa kaksi isää eikä siis oikeastaan yhtään. Ironian huipuksi muodostuu hänen oma, epämääräinen isyytensä.

Oskar on Rasputin ja Goethe, yliluonnollisia voimia omistava kääpiö, ikivanha lapsi, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Häkellyttävän piskuinen Outi Kavén kantaa Oskarin eri rooleja ryhdikkäästi ja ilkikurisesti. On vaikeaa kuvitella tähän osaan ketään muuta, ja hänen kannettavakseen on Forsman antanut todella paljon. Riskinotto kannattaa. Erityisesti Kavénin tapa reagoida asioihin yhtä aikaa spontaanisti ja harkitusti jaksaa riemastuttaa kerta kerran jälkeen. Pontevuus ja pikkuvanhuus naamioivat Oskarin pahuutta vastaan. Ne eivät silti estä häntä aiheuttamasta pahoja asioita. Näyttelijä tekee ristiriidan näkyväksi.

Mykkä kauhu, jota Oskar aikuisten maailman edessä tuntee, kiedotaan henkilöihin, joita hän tapaa maailmalla. Mahtavia kohtaamisia tapahtuukin mm. katolisen papin (Hannu Kivioja) ja Jeesus-veistoksen (Jukka Peltola) kanssa. Elämänmakua ja älyä suvereenisti yhdistävä Sanna-Kaisa Palo esittää sekä turvallista isoäitiä että räikeää Bebra-klovnia. Perverssin tivolimainen maailma, johon Oskar aikuisena tempautuu, sisältää sirkushahmoja ja esiintyjiä. Sami Lanki, Taisto Oksanen ja Annaleena Sipilä huolehtivat monesta makaaberista, fantasian siivittämästä todellisuuden hetkestä. Pirjo Longan Agnes-äidissä yhdistyy tunneherkkyys ja voima intensiivisesti. Hän on arkipäiväinen, silti ajatuksissaan muualla. Asko Sahlmanin isä Alfred Mazerath ja Jukka Peltolan Jan Bronski edustavat Oskarille miehuuden eri puolia. He tekevät kuitenkin kokonaisia henkilöitä, joista löytyy tunnerekisteriä.

Jukka Kyllösen valoratkaisut sulkevat ihmiset piiriin ja heittävät heidät välillä avaruuteen. Samoin käy tarinassakin. Siinä pieni laajenee äkkiarvaamatta äärettömäksi, kun lastenlaulusta tulee elämänmittainen, myyttiset ulottuvuudet saava piina. Reija Laineen puvut kantavat epookkiviittauksia, mutta niistä sinkoilee myös äkkivääriä aksentteja. Vähän liian räikeää punaista, vähän liian ruman ruskeaa.

Äänet leikkaavat kammottavia särmiä jo valmiiksi synkkään tunnelmaan. Q-teatterin näyttämön keskellä on rummunkalvon tapainen, pyöreä lava, jonka päällä ja jonka ympärillä esitys pyörii. Takaseinällä heiluu samanlainen pyörylä. Rumpu on siten koko ajan näkyvillä. Sen pärinä kaikaa halki aikojen ja paikkojen. Sen paukkeessa kumajaa omantunnon ääni. Se on inhimillisempi kuin aikakautensa ihmisten sydämenlyönnit. Sillä rakkaudet ja tunteisiin vetoavat aatteet johtavat Peltirummussa harhaan ja kylvävät tuhoa.