Näyttelyarvio: Fanista taiteilijaksi

Hollantilaissyntyisen valokuvaajan Anton Corbijnin (s. 1955) retrospektiivinen näyttely jatkaa Taidemuseo Tennispalatsin vahvaa satsausta valokuvaukseen. Corbijn on nuoruudestaan saakka ollut rock-fani, ja harrastus johti lopulta ammattiin. Tähtien ihailijasta tuli lopulta itsekin tähti. Ja itseään hän lopulta päätyikin valokuvaamaan.

Corbijn aloitti kaupallisen valokuvaajanuransa New Musical Expressin palveluksessa vuonna 1979, ja sen jälkeen hän on jakanut aikaansa Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä. Muusikoiden lisäksi Corbijn ryhtyi valokuvaamaan muita taiteilijoita, elokuvatähtiä ja kuuluisuuksia.

Pelkkä valokuvauskaan ei ole riittänyt energiselle monilahjakkuudelle. Corbijn on tehnyt lukemattomia musiikkivideoita, muun muassa Depeche Modelle, Echo & The Bunnymenille ja U2:lle. Lisäksi hän on toiminut graafisena suunnittelijana ja suunnitellut esiintymislavoja bändeille. Onpa hän ryhtynyt elokuvaohjaajaksikin: Joy Divisionin Ian Curtiksesta (1956–1980) kertova Corbijnin jo paljon palkittukin esikoiselokuva Control (2007) pyörii Tennispalatsissa jo toista kertaa hänen näyttelynsä yhteydessä.

Tennispalatsin retrospektiivinen näyttely kattaa Corbijnin valokuvaajan uran vuosilta 1976–2002. Esillä on neljä laajaa sarjaa. Vanhin sarjoista, Famouz, kattaa vuodet 1975–88. Corbijnin isot ja vähäeleiset mustavalkovedokset ovat edelleenkin varsin vaikuttavia tutkielmia rock-maailman legendoista. Kuvat ovat suoria ja dokumentaarisia ja juuri sellaisina varsin puhuttelevia.

Vuodesta 1989 eteenpäin syntynyt Star Trak -sarja edustaa tyyliä, jolla Corbijn loi vaikutusvaltaisen tapansa kuvata tähtien maailmaa. Ruskeasävyinen paperi ja rakeinen mustavalokuva loivat tavaramerkin, jolla on ollut vaikuksensa epäilemättä myös suomalaiseen rock-estetiikkaan. Corbijn laajensi ihmisgalleriansa käsittämään myös muita tähtiä kuin muusikkoja. Kuvat ovat enemmän aseteltuja ja muotokuvamaisia, mutta tuttu roso on kuitenkin säilynyt. Sarja lienee tämän näyttelyn ydin.

Maineen lisäännyttyä Corbijn ryhtyi enemmän taiteilijaksi, mikä ei välttämättä ollut pelkästään hyvä asia. Sinisävyinen sarja 33 Still Lives (1997–99) kertoo Corbijnin turhautumisesta tähtikultin rappeutumiseen ja yli äyräiden paisuneiden kuvamassojen räjähtämiseen. Näytelmälliset paparazzi-tyyliin kuvatut teokset luovat fiktiivisiä maailmoja, Corbijnin yritystä pitää mysteeriä yllä. Vähän turhaltahan tuo tuntuu, ja on yllättäen todettava, että Corbijnin vanhempi, ei-niin-taiteellinen tuotanto tuntuu juuri dokumentaarisuudessaan kestävän aikaa paljon paremmin.

Tämä käy selväksi, kun tarkastelee Corbijnin tuoreinta sarjaa a. somebody (2001–02). Kuvaaja on selvästikin ajautunut jonkinlaiseen keski-iän kriisiin pohtiessaan sitä, mitä on tullut kaikki kuluneet vuodet tehneeksi. Miksi hän on jahdannut koko elämänsä tähtiä? Eikö hän kasvanut koskaan aikuiseksi? Sarja koostuu omakuvista, joissa Corbijnin meikkaajasisar on tehnyt kuvaajasta edesmenneitä rock-tähtiä. Hän esiintyy muun muassa Buddy Hollyna, John Lennonina, Bob Marleyna ja Kurt Cobainina. Sarja on surumielisen vitsikäs, mutta vähän heppoiseksi se jää, kun vertaa sitä itse pohdinnan aiheuttajaan, Corbijnin upeaan 1970–80-lukujen tuotantoon.

On tietenkin ymmärrettävää, että tähtien kuvaaminenkin voi käydä puuduttavaksi ja että motivaation ylläpitäminen vaatii suunnanmuutoksia, mutta tässä tapauksessa siirtyminen dokumentaarisuudesta lähemmäs taidemaailman ydintä ei oikein tunnu toimivan. Corbijnin tuoreimman sarjan kaltaista identiteettipohdintaa on taidemaailma nykyään täynnään, ja itseään mallina käyttävien taiteilijoiden dekonstruktiivinen kuvamaailma alkaa olla varsin kliseistä. Corbijnin kannattaisi ehkä miettiä vielä uusia suuntia. Kuvattavaahan kyllä riittää.

Anton Corbijn Taidemuseo Tennispalatsissa Helsingissä 31.8. saakka