Koko maailma on omaa huonetta

Lähes jokaisessa Satu Mannisen ottamassa valokuvassa on ikään kuin sokea piste. Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Tennispalatsissa Mannisen kuvissa sen voi tulkita lehdeksi kahden eksoottisen iibislinnun välissä tai ruohokentän halkaisevaksi ketjuksi.

Manninen on tarkkaillut mielen sisäavaruutta ja ulkomaailmaa intensiivisesti jo hyvän aikaa. Kuluneen vuoden sisällä herkkien ja voimakkaiden kuvien taitaja on julkaissut myös esikoisrunokokoelmansa.

– On kiinnostavan näköistä, kun laittaa jotain objektin eteen ja tarkentaa kuvan takaosaan. Mitä jää näkemättä? Minua kiinnostaa abstrahointi, unenkaltaisuus sekä toden ja kuvitelman sekoittaminen sekä valokuvissa että runoissa.

Yhdessä kuvassa appelsiinin takaa hahmottuu ihmisen kyljen figuuri, vai hahmottuuko? Keskellä sijaitsevaan Taistelevat metsot -kuvaan on löydetty paikka, josta kohoaa kaksi tuuheaa puuta muutoin harvassa metsässä, ja maisema hohtaa uhkaavan verenpunaisena.

Vaikka kirjan elinkaari Suomessa lyhenee lyhenemistään, on Mannisen viime syksyn runokirja mainittu kulttuuripalstoilla tasaisin väliajoin. Ensin se ylsi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi ja keväällä Tanssiva Karhu -ehdokkaaksi. Ja seuraavaksi se näkyy 15.6. alkavilla Mäntän kuvataideviikoilla, jossa sitä voi lukea veden äärellä sijaitsevassa mökissä. Vesi muodostuukin kirjassa hyvin tärkeäksi elementiksi. Runokirjan nimi on Sateeseen unohdettu saari. Dialogi Virginian kanssa.

– Mökin seinille ripustetaan Anni Leppälän valokuvia. Kuvien ja tekstin vuoropuhelu luo teosten välille siltoja, Manninen sanoo.

Voisitko liittää omia valokuviasi teksteihisi?

– Yritin jossain vaiheessa tehdä valokuvia, joissa olisi samanlainen dialogi Virginia Woolfin kanssa, mutta huomasin aika pian, ettei sanoja kannattanut tehdä enää kuviksi. Kuvat oli jo kirjoitettu runoihin.

Vaikka Woolf näyttelee jonkinlaista esikuvaa kirjassa, ei häntä runoissa kohdella vain idolina. Välillä runokokoelman toinen puhuja jopa riitelee Woolfin kanssa ja asettaa hänen ratkaisujaan kyseenalaiseksi.

– Alun perin kiinnostuin Woolfista henkilönä. Hän oli ja on oikeastaan vieläkin minulle fiktiivinen hahmo.

Woolf on kirjassa läsnä, muttei kuitenkaan ole. Runoteoksessa kahden naisen tarinat limittyvät. Samalla myös todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat sekä aikatasot kerrostuvat.

Mannisen taulut ovat herkkiä, suorastaan eteerisiä, mutteivät imelällä tavalla. Herkkyyttä huokuu myös runoista, joissa kuvien vivahteissa viipyillään ja joihin toistuvasti palataan. Toisaalta niiden vahvuuden tuntee suorastaan fyysisesti: ”tanssin koivikossa kunnes askeleet repeävät.”

Runot ovat erityisen visuaalisia. Vai huomioiko kuvallisuuden juuri siksi, että tietää kirjoittajan taustan?

– Minustakin kuvataide näkyy runoissani, aloitan runon kirjoittamisen jostain kuvasta, en mistään abstraktista aiheesta tai filosofiasta. Huomaan, että teen runojani erilaisesta lähtökohdasta kuin ne, joille kieli tulee ensin. Lisäksi jo monet viittaukset elokuviin tekevät runoistani visuaalisia.

Elokuva-alluusioita riittää, ja juuri sellaisia, joissa naisen kokemus on keskiössä: Tunnit, Sininen, Yö, Piano, Thelma ja Louise. Tunnit-elokuvan näkeminen inspiroi Mannisen kirjoittamaan ensimmäisen Woolf-runon viitisen vuotta sitten.

Mannista elähdyttää Woolfissa feminismiä enemmän hänen romaaniensa henkilöiden sisäisen maailman kuvaus ja tajunnanvirtatekniikka.

– Valokuvissakin kuvaan ennen kaikkea mielenmaisemaa, en pyri dokumentoimaan.

Kuvataideakatemian tila-aikataiteen linjalla Manninen alkoi hahmottaa valokuvauksen suhdetta muuhun kuvataiteeseen paremmin.

– Runoissanikin usein tilat laajenevat tai supistuvat. Tilallisuus ylipäätään kiinnostaa.

Virginia Woolf vaati naisille omaa huonetta, jossa he voisivat kirjoittaa. Runon minä kapinoi sitäkin vastaan.

– Niin, jos vain omassa huoneessa saa olla oma itsensä, niin ei se riitä. Koko maailman pitäisi olla oma huone.

Runojen visuaalisuus virtaa kahteen suuntaan. Niihin on pyritty vangitsemaan sisäisiä mielenliikkeitä ja fyysisiä tuntemuksia, mutta samalla esiintyy myös perinteisempiä naiseuden symboleja, kuten lintuja ja kukkia. Lisäksi on kuvia, jotka eivät vedä perässään raskasta merkityslaahusta vaan toimivat tasapainottavampana, tarinallisena ja jopa koristeellisena elementtinä. Kuten purkautuvan villapaidan lanka, jota ei saada kuriin.

– Esikoiskokoelman kuvastosta ainakin meri ja piano siirtyvät myös tällä hetkellä tekeillä olevaan kokoelmaan, joka sijoittuu sairaalamaailmaan. Jokin aika sitten uutisoitu pianomiehen tapaus näyttelee siinä tärkeää osaa.

Kun runojen vaatima sisäänpäin tuijottelu kyllästyttää, Manninen avautuu ulkomaailmalle ja suuntaa taltioimaan ympäristöään kameran linssin läpi.

– Konkreettisesti kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat erilaisia, vaikka molemmissa hyödyntää havainnointia. Tuskallista kirjoittamisessa on sen hitaus. Sitä prosessia ei voi mitenkään nopeuttaa.

Toisen kirjan kammoa 30-vuotias Manninen ei tunnusta kokevansa. Oikeastaan päinvastoin.

– Ei tunnu mahdottomalta tavoitteelta kirjoittaa yhtä hyvää kokoelmaa kuin edellinen.

Manninen kertoo, että jotkut kehutut esikoiskirjailijat jopa sanovat kokevansa, että heidän kirjansa syntyivät vahingossa.

Hetkinen. Woolfin opit eivät taida olla aikansa eläneitä. Vai väitätkö, etteivät nuo vähättelypuheet tule naisten suista?

– Juu. Tuollaisia kommentteja olen kuullut vain naisilta, Manninen sanoo.