- Kuva: Leonhard Lapin
Leonhard Lapin, Elävien kaupunki - kuolleiden kaupunki, guassi ja letra pahville, 100 x 100 cm, näyttelyplanssi vuodelta 1978.
Tallinnassa toimivasta Viron taideakatemiasta valmistui 1970-luvulla joukko arkkitehteja ja kuvataiteilijoita, joilla on ollut erittäin voimakas vaikutus sekä virolaiseen arkkitehtuuriin että myös kuvataide-elämään.
Ryhmän varsinainen läpimurto oli Viron Tiedeakatemian kirjaston aulassa vuonna 1978 pidetty näyttely, joka sai jatkoa vuonna 1982 Tallinnan Taidehallin salongissa pidetyssä näyttelyssä. Jälkimmäisessä näyttelyssä oli mukana kymmenen arkkitehtia – Ignar Fjuk, Veljo Kaasik, Tiit Kaljundi, Vilen Künnapu, Leonhard Lapin, Avo-Himm Loover, Jüri Okas, Jaan Ollik, Ain Padrik ja Toomas Rein –, ja tästä syystä näitä 1970-luvun vihaisia nuoria miehiä on nimitetty ”Tallinnan kymmeneksi”.
Ryhmä esiintyi vuonna 1984 myös Suomen rakennustaiteen museossa. Silloin mukana oli vain yhdeksän arkkitehtia – henkilökemiat olivat jo mukana kuvassa. Sittemmin nämä kemiat ovat heittäneet jäseniä hyvinkin kauas toisistaan, joten voin hyvin kuvitella, miten he kyräilevät toisiaan, nyt kun Viron arkkitehtuurin lähihistoriaa aletaan kanonisoida – ja myöskin varmaan heroisoida.
Ryhmästä on myös puhuttu ”Tallinnan kouluna”, mikä lienee järkevämpää, koska ryhmän liepeillä vaikutti varsinkin sen varhaisvaiheessa moni muukin taiteilija ja älykkö, jotka olivat murtamassa Viron neuvostoajan kulttuurista pakkopaitaa.
Viron Arkkitehtuurimuseo on nyt koonnut näyttelyn Tallinnan koulun toiminnasta vuosina 1972–85. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, minkälaisia intohimoja näyttely on Tallinnan taidemaailmassa herättänyt, mutta ainakin ulkopuolisen silmissä kokonaisuus tuntuu olevan varsin tasapainoinen.
Ja ennen kaikkea kokonaisuus on hieno. Tai suorastaan häkellyttävän hieno, sillä en ole koskaan kunnolla tajunnut sitä kuinka kriittisiä, rohkeita ja monipuolisia nämä neuvostoikeen alla toimineet arkkitehdit ja taiteilijat olivat. Esimerkiksi se ironia, johon he yhteiskuntakriittisen otteensa usein pukivat, tuntuu nykyäänkin täysin kurantilta, vaikka vanhat näyttelyplanssit vähän kuluneita olisivatkin.
Vähänkin arkkitehtuurin historiasta tai Tallinnasta kiinnostuneen kannattaa hankkia myös viron- ja englanninkielinen laaja näyttelyjulkaisu, johon on koottu kaikki oleellinen tieto kyseisten uudistajien uran alkuvaiheista. Mukana on myös suomalaisen arkkitehdin Juhani Pallasmaan haastattelu. On syytä muistaa, että virolais-suomalainen kulttuuriyhteistyö oli 1970- ja 1980-luvuilla varsin hedelmällistä molemmille osapuolille, ja aikalailla samanlaisessa reaaliajassa molemmat osapuolet myös toimivat, vaikka toista Siperia opettikin ihan oikeasti.
Kohtalon ivaa on tietenkin se, että vallankumous söi jälleen kerran lapsensa. Esimerkiksi Vilen Künnapu oli aikoinaan ajamassa Tallinnan kaupunkisuunnittelua neuvostoaikana pitkään dominoinutta Mart Portia pois arkkitehtiliiton puheenjohtajan paikalta. Juuri Port oli se mies, joka oli pitkälti vastuussa neuvostoajan epäinhimillisestä ja tylsästä suunnittelusta. Nyt voimme itse kukin Tallinnan-matkoillamme tarkastella sitä, kuinka erittäin vaikutusvaltaiseen asemaan noussut Künnapun ja Padrikin toimisto tekee megalomaanisten gryndereiden kanssa liittoutuneena Tallinnan keskustaa vuosi vuodelta epäinhimillisemmäksi ja kaoottisemmaksi.
Rakennusbuumin kääntöpuoli on tietenkin ollut purkubuumi. Näitä muutoksia voi tarkastella samaan aikaan museon kellarigallerian vaikuttavassa näyttelyssä, jossa kartoitetaan Tallinnan rakennuskannan purkamista neuvostoajan jälkeen. Tallinnassa on vuodesta 1991 purettu yli tuhat rakennusta – osa toki hyvästä syystä, mutta paljon lapsiakin on pesuveden mukana mennyt.
Viron nykyinen rakennuslama pitänee sisällään ehkä myös hyviä puolia. Nyt on taas vähän aikaa miettiä sitä, miten rakennettaisiin ihmisläheisemmin, vähäeleisemmin ja myös kestävää kehitystä miettien.
Nyt on ehkä uuden tallinnalaisen koulukunnan aika.
Keskkonnad, projektid, kontseptsioonid. Tallinna kooli arhitektid 1972–1985. Eesti Arhitektuurimuuseum, Ahtri 2, Tallinna, 24.8. saakka
Lammutatud Tallinn 1991–2008. Eesti Arhitektuurimuuseum, 21.9. saakka
Lisää aiheesta
Eesti Arhitektuurimuuseum:
http://www.arhitektuurimuuseum.ee/
Künnapu & Padrik Architects:
http://www.kassiopeia.ee/
Leonhard Lapin Eesti Kunstimuuseumin sivuilla:
http://digikogu.ekm.ee/eng/fpage/authors/author_id-170
Arhitektibüroo J. Okas & M. Lõoke:
http://www.abol.ee/
Kommentit
Helsingin koulukunta
"Nyt on taas vähän aikaa miettiä sitä, miten rakennettaisiin ihmisläheisemmin, vähäeleisemmin ja myös kestävää kehitystä miettien."
Osaksi totta, mutta minua kiinnostaa termit "ihmisläheinen", "vähäeleinen" ja "kestävä kehitys". Noita termejä käytetään poliittisesti, tietyntyyppisen agendan ajamiseen.
Tallinnan keskustan korkeita taloja ei kukaan suomalainen kaupunkisuunnittelija kutsuisi "ihmisläheisiksi" tai "vähäeleisiksi". Korkeilla taloilla on silti oma funktionsa: koska tonttimaa on kallista, on järkevää rakentaa ylöspäin. Ylöspäin rakentaminen on asioiden luonnollinen kehitys, jonka voi estää vain kieltämällä se. Tämä tarkoittaa kalliimpia neliöhintoja kaikille.
Mitä ihmisläheistä on siinä, että ihmiset ajetaan maksamaan järkyttäviä hintoja lähiöiden neukkukuutioista, kun he voisivat asua halvemmalla lähellä keskustaa? Helsingissä asuntohelvetti on maksimoitu: kaavoitusmonopoli tekee tonttien hinnoista sikamaisia, ja kalliiden tonttien maksimaalinen hyödyntäminen estetään korkeiden rakennusten kiellolla. Tämä kaksinkertainen hukka lienee sitä "kestävää kehitystä".
En kannata kaiken vanhan purkamista. Meillä sitä tehtiin 60-70-luvuilla ja on helppo huomata, että uudempi arkkitehtuuri ei yllä vanhan tasolle. Korkeille taloille on silti paikkansa. Tallinnassa vanha kaupunki säästetiin ja löydettiin uudellekin tilaa. Sama voisi tapahtua Helsingin seudulla: Keski-Pasila, Keilaniemi jne. eivät menisi pilalle, jos niissä luovuttaisiin korkealle rakentamisen rajoituksista.
Helsingin hinnat
Korkea rakentaminen ja tonttien hinnat eivät noudata Helsingissä Gesärin logiikkaa. Tontin hinta määräytyy rakennusoikeuden mukaan, eli mitä korkeamman talon saa rakentaa, sitä enemmän tontista kannattaa maksaa. On siis päin vastoin niin, että Helsingissä jopa keskustan tontit ovat rakennusoikeuden rajoittamisen takia niin halpoja, että myös asuntorakentaminen on mahdollista.
Oikeissa pilvenpiirtäjäkaupungeissa kehitys on toinen: juuri korkean rakentamisen salliminen merkitsee sitä, että tonttien hinta nousee, ja rakennuksissa voi olla pääasiassa vain kovavuokraista liike- ja toimistotilaa eli korkean tuoton toimintaa - jota asuminen ei ole. Korkea rakennus on myös kalliimpi kuin saman kokoinen matala. Helsingissä voidaan nykymääräysten takia pitää asuttuna aivan keskustaa, kuten Töölöä, Ullanlinnaa ja Katajanokkaa. Kaupunki on 100 kertaa viihtyisämpi kuin illalla autioituvat toimistokaupungit, jonka kaikki työntekijät asuvat lähiöissä ja muuttavat kaksi kertaa päivässä.
Euroopassa on Helsinkiä suurempiakin matalia kaupunkeja, kuten Amsterdam - myös sen keskustassa voi asua, jopa omakotitalossa, mikä tosin on jo kallista. Kaupunkien rakentamiseen on aina kuulunut sääntely, ja se tuottaa yleensä aina paremman lopputuloksen kuin Gesärin haikailema vapaa korkea rakentaminen.
Yksittäisiä korkeita rakennuksia voi varmasti tehdä jatkossakin - niiden vähälukuisuus ei johdu niinkään asemakaavoista kuin siitä, ettei Suomessa monikaan yritys tarvitse kallista toimitilaa juuri tietyllä alueella, vaan valitsee halvemman jostain matalasta rakennuksesta. Suomessa kun on edelleen valtavasti tilaa ja paikkoja mihin rakentaa, jopa Helsingissä