Keikka-arvio: Neil Young Hartwall-Areenalla

Neil Young on ollut yksi rockmusiikin suurimmista vaikuttajista jo 1960-luvulta lähtien. 40 vuotta ja yli 50 levyä kertoo miehen uran massiivisuudesta jo paljon. Ei ollutkaan ihme, että hauraiden melodioiden taitajan, grungen kummisedän ja rujon kitaroinnin mestarin torstainen Hartwall-Areenan keikka oli ainakin henkilökohtaisesti yksi tämän vuoden odotetuimmista tapauksista, vaikka Young ei tällä kertaa Hullun Hevosen kanssa Helsingissä ollutkaan. Onhan Niilon viime Suomen visiitistä vierähtänyt jo seitsemän vuotta ja kierueen varrelta kuullut huhut miehen livekunnosta eivät ainakaan laskeneet etukäteisodotuksia.

Tällä kertaa lämppäribändin epäkiitollisen tehtävän oli saanut hoitaakseen kotimainen Von Hertzen Brothers. Bändi on ottanut todellisen työvoiton suomalaisesta rockyleisöstä. Kolmas levy Love Remains The Same nousi keväällä Suomen virallisen albumilistan kärkeen kolmeksi viikoksi ja bändi onkin viettänyt koko kesän suomalaisia festivaaleja kiertäen. Areenan keikka oli vain neljän biisin mittainen, mutta bändi kuulosti hyvältä ja uuden levyn biisitkin toimivat koko ajan keikoilla paremmin.

Varsinkin setin viimeinen biisi The Willing Victim toimi hienona ja mahtipontisena lopetuksena ennen illan pääesiintyjän saapumista lavalle. Bändin etäisesti Kingston Wallin mieleen tuoma musiikki ei lämmittänyt varmasti kaikkien Youngin fanien mieltä, mutta itselleni VHB toimi loistavana lämmittelijänä. Kerrankin lämppäribändi oli muutakin kuin vain pakollinen paha.

Hieman yhdeksän jälkeen valot sammuvat uudestaan. Lavan oikealla reunalla oleva suuri tuulikone pärähtää pyörimään, ja tutun rujo, mutta samalla kuulasti kaikuva kitarointi hönkii kaiuttimista. Ragged Gloryn kaunis Love and only Love käynnistää setin. Youngin taustabändi tukee maestron soittoa tanakasti ja jo ensimmäisen biisin aikana käy selväksi, että Helsinkiin on tultu soittamaan. Youngin pitkät kitarasooloot ja laulu vuorottelevat sopivasti, miehen lavaliikehdintä muistuttaa lähinnä groovaavaa hirveä ja Youngin kitarasta ryöpsähtää ilmoille äkäisiä säveliä. Keikka on saatu käyntiin.

Setin toinen biisi on Youngin ensimmäisen Crazy Horse -levyn nimikkobiisi Everybody Knows This is Nowhere. Young ja bändi soittavat keikan alun ehkä hieman varovasti ja kuulostellen. Biisien välit venyvät ja Young sanookin jossain vaiheessa, että ”täällä vähän keskustellaan bändin kesken, että mitä soitettais”. Pieni lämmittelyvaihe voi johtua myös siitä, että bändin Euroopan turnee on ollut muutaman viikon lomalla ja Helsinki on rundin toisen jakson avauskeikka.

Setin kuudennen biisin alkusävelet saavat yleisön taputtamaan jo villisti. Cortez The Killer on ollut viimeiset 30 vuotta Youngin keikkojen ehdottomia kohokohtia niin myös nytkin. Heti perään soitettu Cinnamon Girl on sitä myös. Tässä vaiheessa bändikin intoutuu jo kunnon revittelyyn ja loppurymistelyyn. Sanottakoon, että Cinnamon Girlissä on ehkäpä kaikkien aikojen tyylikkäin kitarasoolo. Soolon soittamiseen ei tarvita kuin yksi sävel, jos soittajana on Neil Young!

Cinnamon Girlin jälkeen Mr. Young otti käteen akustisen kitaran. Oh, Lonesome Me toimi kauniina introna keikan rauhallisemmalle vaiheelle. Heti perään tullut Crosby, Stills Nash & Youngin Helpless sai ainakin päätykatsomossa aikaiseksi keikan ensimmäisen yhteislaulun herkän kauniine melodioineen. Urkuharmonilla esitetty Mother Earth oli Youngin hatunnosto luonnolle ja sen tarjoamille antimille.

The Needle And The Damage Done. Yksi kaikkien aikojen surullisimmista ja samalla kauneimmista bändikaverille tehdyistä joutsenlauluista. Tunnelma on käsinkosketeltavan hauras ja Young ja yleisö tuntuvat olevan yhtä.

Herkän tunnelman pilaa vain katsomonosassamme ollut naishenkilö, joka päättääkin lähteä kesken hiljaisen biisin vessaan, vasta kolmatta kertaa keikan aikana! Muutenkin seurueella tuntui olevan menoa kuin Kauppatorin silakkamarkkinoilla konsanaan: puhuttiin viikon työasiat läpi ja huudettiin biisien päälle. Ei näin olla keikoilla.

Akustinen setti oli kahdeksan biisin mittainen, jossa kuultiin myös muun muassa Heart Of Gold ja Old Man. Youngin vaimo Peggy tuki taustalauluillaan hienosti isännän haurasta ääntä.

Harvestin viimeinen kappale Words vei kuulijat takaisin sähköisempään materiaaliin. Varsinaisen setin viimeinen kappale, Chrome Dreams II:n No Hidden Path olikin sitten oikea Grande Finale: Young intoutui sooloilemaan oikein urakalla ja otti Gibsonistaan kaiken irti. Lähes 20 minuuttia kestänyt kappale oli oikein kitaransoiton juhlaa. Youngin omaperäinen soundi on pistävä, eikä hän ole mikään virtuoosi kitaran varressa, mutta tunnetta on pelissä vaikka muille jakaa.

Lähes kahden tunnin jälkeen varsinainen setti oli ohi. Yleisö taputti villisti ja Young tuli bändeineen vetämään encorena vielä Beatlesin A Day In The Lifen. Kappale toimi yllättävänkin hyvin ja kitaroiden murinat tuovat biisiin sellaista jylhyyttä, josta Macca ja kumppanit olisivat voineet vain uneksia. Sitten kiitos ja kumarrus.

Keikka oli kokonaisuutena hyvä ja biisilista tasapainoinen. Young on artistina sellainen, että hän voisi soittaa vaikka kolme kahden tunnin pituista settiä peräkkäin, biisimateriaalia kyllä riittäisi. Tällä kertaa setti keskittyi lähinnä 70-luvun alkupuolen kulta-aikaan, mistä en ainakaan itse valita. Loppuun olisin kyllä ehkä kaivannut vielä yhden pankinräjäyttäjän, ehkäpä Like a Hurricane?

Kuusikymppinen Young ei osoita väsymisen merkkejä ja keikan soundit olivat kohdallaan, tosin kovemmallakin PA:t olisivat voineet olla. Yleisö tykkäsi kuulemastaan, mutta permannon täyttäminen kokonaan penkeillä vei auttamattomasti intensiteettiä pois. Vasta encoren aikana yleisö vääntäytyi väkisin seisomaan lavan eteen, jonka jälkeen keikka alkoi näyttämään katsomostakin käsin oikealta rockikeikalta.