Näyttelyarvio: ”Läheisyydestä ja välittämisestä”

Näyttelyarvio: ”Läheisyydestä ja välittämisestä”

Marjatta Hanhijoki (s. 1948) tuli jo 1970-luvun alussa varsin tunnetuksi realistisena ja yhteiskunnallisena taiteilijana.

Hän ei kuitenkaan liity suoranaisesti siihen työläiskuvaajien joukkoon, joiden 1970-luvun tuotantoa leimaa tietty pateettisuus ja julistaminen, väliin hieman ulkokohtainenkin toimiminen vähäosaisten sankareiden hyväksi.

Tuotantovoimien ja -suhteiden sijaan Hanhijoen maailma kuvaa ihmisten voimaa ja suhteita arkisella mikrotasolla. Hän itse todennut aikoinaan: ”Mielestäni on kysymys läheisyydestä ja välittämisestä. Jokaisen ihmisen oma itse – minä – on se, jonka pitää saada olla olemassa paikkojen vaihtuessa. Näissä kuvissa on ihmisten oma itse.”

Myös nuo vaihtuvat paikat ovat tuottaneet Hanhijoelle jatkuvaa innoitusta. Hän tekee tarvittaessa monisyisen muotokuvankin ilman ihmistä – sellaisen, jossa ihmisen läsnäolo ja henkilöhistoria kietoutuvat toisiinsa hienovaraisesti viitteellisten esineiden ja tilojen sekä niihin kätkeytyvien tarinoiden ja merkitysten avulla.

Hanhijoen ura käynnistyi grafiikan – ennen kaikkea viivasyövytyksen – kautta, mutta hän on myöhemmin myös laajentanut välinearsenaaliaan. Graafisena menetelmänä 1990-luvulla tuli mukaan valokuvapohjainen polymeerigravyyri.

Hänet on myös opittu tuntemaan mestarillisena vesivärimaalarina sekä hiilipiirtäjänä – eikä tussimaalauskaan ole hänelle mikään vieras asia. Hän onkin vieraillut useasti Japanissa, missä hän on lisäksi opiskellut paperintekotaitoa.

Hanhijoki on koonnut 60-vuotisjuhliensa kunniaksi pienen retrospektiivisen näyttelyn, jossa on eri tekniikalla toteutettuja teoksia vuosilta 1971–2008. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös kirja, johon on koottu varsin kattavasti hänen keskeistä tuotantoaan.

Erkki Anttonen ja Minna Tarkka taustoittavat osuvasti Hanhijoen tuotantoa, ja Torgny Lindgrenin novelli Oikea maisema (1999) viekoittelee lukijaa miettimään sitä, miten maalataan hyvä maalaus ja miten eletään hyvä elämä.

Vaikka Hanhijoen varhaisemmassa grafiikassa olisikin osin kyse aikansa lapsista, ei teoksia tarkastellessa tule ensimmäisenä mieleen taidehistoria. Teokset eivät ole ensisijaisesti esimerkkejä jostain tyylistä tai vaiheesta, niin kuin taiteilijan töille toisinaan käy.

Hänen kuvaamansa ihmiset ovat yhtä eläviä ja tosia kuin silloin aikoinaan. Kuvien tunnetiloihin voi heittäytyä vailla mitään vieraannuttavaa tietoisuutta niiden tekemistä ohjanneista reunaehdoista. Ja vaikka Hanhijoki kuvaakin usein lähipiiriään, ei katsojan tarvitse näitä ihmisiä sen paremmin tuntea. Vailla mitään esitietoja niissä on kuitenkin tunnistettavissa kaikki se, mikä ihmisiä yhdistää.

Hanhijoen yhteiskunnallinen kantaaottavuus on sekin säilynyt – ja on myös säilyttänyt oveluutensa ja monimerkityksellisyytensä. Esimerkiksi yksi näyttelyn tuoreimmista vesiväritöistä, Kiinalainen potta (2008), pitää sisällään hauskan tarinan.

Hän osti aikoinaan kiinalaiselta torilta kauniin punaisen emaliastian, ja vasta myöhemmin selvisi, että tämä sittemmin taiteilijan sivellinpurkkina ja kukkamaljakkona toiminut esine olikin varsinaiselta käyttötarkoitukseltaan aivan arkinen potta. Ja näin loksauttaa taiteilijan ajatus asiat kohdalleen: vuosi 2008 on YK:n yleiskokouksen julistama kansainvälinen saniteettivuosi, ja niinpä

Hanhijoki kerää pottaansa näyttelyn ajan rahaa saniteettivuoden keräykseen. Joskus tarvitaan myös taiteilija kertomaan, miksi näin tulee tehdä. En minä esimerkiksi tiennyt, että koulujen puutteelliset saniteettitilat estävät varsinkin kaukana asuvia tyttöjä käymästä koulua, jolloin he eivät opi edes lukemaan ja laskemaan ja jäävät näin vessattomuuden vangeiksi.

Hanhijoen näyttely on selvästikin yksi taidevuoden merkittävistä tapahtumista, ja siksi onkin vähän surullista, että vain kymmenen päivää kestävä näyttely ei tule keräämään läheskään niin paljon katsojia kuin se ansaitsisi. Kyllä Hanhijoen tuotannosta olisi saanut rakennettua komean museonäyttelynkin. Toisaalta voi lohduttautua sillä, että näin taiteilija pysyy elävänä eikä asetu paikalleen laitettuna vain osaksi institutionaalista taidehistoriaa.

– Marjatta Hanhijoki Kaapelitehtaan Valssaamossa Helsingissä 31.8. saakka.
– Jaana Teräväinen & Marjatta Hanhijoki (toim.): Marjatta Hanhijoki. Nähty – Sett – Seen. Helsinki 2008. 264 s.