- Kuva: Suomen kuvapalvelu / Otava
Siri Kolun esikoisteos Metsänpimeä on hämmentävää luettavaa.
Ensiksikin se on esikoisteokseksi hyvin vahvaa, omaäänistä kerrontaa. Toiseksi: omaäänisen kerronnan takaa kuultaa jo kerrottu tarina, johon ei kirjan tarkalta näyttävässä lähdeluettelossa viitata lainkaan.
Metsänpimeän kertoja on 17-vuotias Laura Ranta, joka opiskelee keravalaisen lukion laajan kirjallisuuden linjalla. Laajan kirjallisuuden lukijat yrittävät päästä eroon pikkukaupungin keskinkertaisesta elämästä. He lukevat sata vuotta vanhaa kirjallisuutta ja perustavat salaseuran, Metsän piirin.
Äkkiseltään Kolun aihe näyttää tyypilliseltä esikoiskirja-aiheelta: nuori nainen kertoo tarinaansa, rakentaa identiteettiään ja rakastaa kirjallisuutta. Aihe kuitenkin tarkentuu nopeasti toisaalle.
Metsänpimeä tuo mieleen 1990-luvun amerikkalaisen bestsellerin, Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin. Se kertoi muinaiskreikan opiskelijoiden sisäpiiristä, joka työskentelee eksentrisen opettajansa johdolla ja elää irrallaan muusta yliopistosta.
Myös Kolun romaanin opiskelijoilla on oma sisäpiirinsä ja eksentrinen opettajansa. Molempien kirjojen dekadentit henkilöhahot näkevät itsensä jonkinlaisina nietzscheläisinä yli-ihmisinä, jotka toimivat oman moraalinsa mukaan. Sillä on karmeat seuraukset.
Metsänpimeä on kirjallinen pastissi. Kolu ei kuitenkaan kirjoita tarinaa, jossa jumalat juhlivat Keravalla. Tarttin kirjan aiheena on syyllisyys, Kolu kirjoittaa vallasta, narsismista ja hyväksikäytöstä.
Jumalat juhlivat öisin ei ole ainoa kirjallinen viittaus, joka Metsänpimeästä löytyy. Kirjassa luetaan ja siteerataan suomalaista symbolistista kirjallisuutta Leinosta Kilpeen ja L.Onervaan.
Metsänpimeä kertoo kirjallisuuden kautta eletystä elämästä. Tarina lainaa toisesta kirjasta: se on osa kirjassa kuvattua pyrkimystä kirjalliseen elämään.
Sama pyrkimys näkyy pyrkimyksenä kirjallisiin paikkoihin.
Romaanin henkilöiden kotikaupunki Kerava on tavanomainen, keskiluokkainen ja epäkirjallinen. Se on paikka, jossa fiktion ulkopuolella oleva tylsä elämä tapahtuu. Sieltä kaivataan jonnekin muualle.
Kulttuuria ja sivistystä kirjassa edustaa Helsinki: päähenkilö kulkee jäätyneen Brahen kentän ohi, jonka laidalle pysähtyvät myös Anja Kaurasen ja Pirkko Saision henkilöhahmot.
Siinä missä Helsinki on sivistys, luontoa ja alkukantaista intohimoa edustaa metsä.
Kolu on vahva, lyyrinen kertoja. Muutamassa kohdassa kerronta tosin on sillä rajalla, kantaako metsän taikavoima vai muuttuuko lyyrinen teksti ylidramatisoiduksi kuvaukseksi lasten dekadenssileikistä. Kauniin kerronnan lisäksi kirjaa pitävät kuitenkin koossa loppua kohti tiivistyvä juoni ja hyvin kuvatut henkilöiden väliset valtasuhteet. Syntyy kaunis, toimiva ja monitasoinen tarina, hieno romaani.
Siri Kolu: Metsänpimeä. Otava 2008, 394 s.