- Kuva: Antti Ahonen
Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa seistään kovennettua. - Kuva: Antti Ahonen
Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa etualalla Timo Tuomisen esittämä Koskela. - Kuva: Antti Ahonen
Tuntemattomat sotilaat marssivat.
Suomalainen sotilas juo uuvuttavien taistelujen jälkeen ämpärillisen kiljua. Hän näkee marsalkka Mannerheimin muuttuvan Ankaksi, Aku Ankaksi. Siinä tulkintaohjetta Renny Harlinille.
Kristian Smedsin vetämä taistelunäytelmä Väinö Linnan romaanista pakottaa katsojan tutkimaan itseään kansalaisena, Suomen kansalaisena, osana esitystä, analysoimassa sodan seurauksena, osana sotaa syntynyttä tasavaltaa.
Tämä tasavalta on mukana monin viittein ja hahmoin. Muumimammasta lähdetään ja mamma päätyy, ilmat pihalla, samaan loppusavottaan, jossa raskaasti paahtavan korsuorkesterin bluesin tahdissa eliminoidaan suurten ikäluokkien luomat ’vaikuttajayksilöt’.
Tämä esitys ei jää missään vaiheessa kulkemaan pelkästään romaanitulkinnallisia teitä vaan haastaa heti tilaisuuden tullen nykyisen ajan ja systeemin tukipilarit.
Väinön Linnan luomat tutut arkkihahmot ovat tietenkin sodan ja kärsimyksen ytimessä, ja vaikka heidän kohtaloitaan ei kerrotakaan suoraan kirjasta alusta loppuun, heidän tarinansa kulkevat kuin ”kansan muistissa” suurempien pyörteiden alla.
Sota on mieletöntä. Se on taistelua vanhoja pesukoneita vastaan. Tämän loistavan tulkinnan ohessa Smedsin ja näyttelijäryhmän Tuntematonta vetää vimmalla eteenpäin viha, anarkistinen viha tai oikeastaan viha joka johtaa anarkiaan. Mutta se varsinainen puhdistus syntyy kun tämä anarkia miksataan toimintahuumoriin; näitä henkilöitä rakastetaan!
Nykymenon yhteiskunnassa kytevä viha, syrjäytyminen ja ihmisen nöyryyttäminen on jermupurnausten red bullia: sota on absurdia työtä, sen avulla on luotu yhteiskunta, jota taas hallitsevat edellisen sukupolven arkkihahmot. Yhä mielettömämmäksi menee.
Kolme ja puolituntisessa vyörytyksessä on useita otoksia, joissa kiteytyy tasavallan tila. Mutta myös yksilön alistaminen systeemin aparaatille.
Antti Luusuaniemen Lammio pyörittää taidokkaasti kyykyttämisoperaatioita. Erityisesti Honkajoen pakottaminen, Petri Mannisen taitosuoritus, on karmaisevan koominen.
Myös Juha Variksen Rahikainen ja Timo Tuomisen Koskelakin saavat häikäisevästi esiin sen kuinka rankkaa touhua elämä on, he saavat tragedian nauramaan.
Linnan kysymykseen ”miksi täällä ihmisiä tapetaan” esitys myös vastaa koska sen lataus on rakkaus, kiintymys ja inhimillisyys, kansanpatrioottinen suhde Suomen kansalaisiin. Huumori on voitettua kärsimystä ja vaivaa!
Oikeastaan vain teatteri pystyy tähän; levittäytymään koko tunneskaalan voimalla ihmiselämän perusteisiin. Silloin kun teatteri pystyy. Nyt pystyy kun tämä taidemuoto on selvästi palaamassa ihmisten ilmoille.
Klassikko on arvoisessaan käytössä ja Kansallisteatteri toteuttaa hienosti tehtäväänsä yhteiskunnan subventioita nauttivana teatterina; suo reilut resurssit teatteriteolle.
Kirjoittaja on Turun kaupunginteatterin emeritus-johtaja ja mm. lähihistoriasta kirjoittanut näytelmäkirjalija.