Risto Räppääjä

Näin talvilomaviikon alkajaisiksi kannattaa koko perheen ainaisten uimahallikeikkojen sijasta hiihdellä asvalttia pitkin elokuviin katsomaan ”Risto Räppääjää”: kaikille tulee hyvä mieli.

Mari Rantasila sukeltaa esikoisohjauksessaan Sinikka ja Tiina Nopolan suosittujen Risto Räppääjä -kirjojen maailmaan ja selviää sieltä kohtuullisen kunniallisesti ylös.

Tämmöisessä elokuvassa on oleellista pääosan esittäjien valinta, ja siinä on onnistuttu. Niilo Sipilä on juuri oikea Risto Räppääjä ja Mimmi Lounela vähintäänkin yhtä oikea naapuriin muuttava Nelli Nuudelipää.

Rantasila ohjaa lapsia hyvin etenkin siinä, että antaa Räppääjän ujouden näkyä. Tytöthän ovat sekä 10-vuotiaan että 50-vuotiaankin poikalapsen mielestä joskus vähän YÄK. Tosin eri syistä.

Vakavasti puhuen: lasten ja varhaisnuorten sukupuoliroolit ovat mielestäni korostuneet taas vähän liikaa. On virkistävää, että Rantasila on toteuttanut sen mitä ”ohjaajan sanoissaan” ajattelee: ”Koska lapset aikuistuvat nykyään niin aikaisin, normaali tytön ja pojan välinen yhdessäolo on muuttunut ”noloksi”. Uskon, että jos pojat ja tytöt leikkisivät enemmän ja pitempään yhdessä, aikuistenkin parisuhteet näyttäisivät toisenlaisilta.” Syvällistä!

Martti Suosalo on vaihteeksi puettu mahtaviin mursunviiksiin alakerran herra Lennart Lindberginä, ja hyvä niin. Rooli on sympaattinen ja muistuttaa olemukseltaan kummallisesti edesmennyttä hienoa näyttelijää Matti Pellonpäätä.

Hauskalla tavalla tyylitelty hahmo on Ulla Tapanisen järjestystä rakastava tomera punkkaritantta (mikä käsitehirviö!). Ei ihme, että herra Lindbergin puntit tutisevat. Ja sitten vielä nämä punkahtaviin mustiin pukeutuneet Tapanisen kuorokaverit (Heinäsirkka, Marjatta Leppänen, Pirkko Mannola ja Irina Milan) Apuva!!

Elokuvaa on kuvattu Vantaan Kartanonkosken uudella 1920-luvun uusklassiseen tyyliin rakennetulla, värikkäästi maalatulla asuinalueella.

Täytyy myöntää, että odotin miljöön käsittelyltä enemmän. Jotenkin kaihoisasti tulivat mieleen vanhat puutalokortteleissa kuvatut elokuvat, kuten Jack Witikan ”Pikku Pietarin piha” ja Rauni Mollbergin ”Aika hyvä ihmiseksi”. Ehkä tämä assosiaatio liittyy myös tuohon esittämääni hössötyksen kritiikkiin, siihen, että aikuisten maailma voisi olla vähän realistisemmin läsnä. Se ei tarkoita vaipumista synkkyyteen.

Iiro Rantalan musiikki ansaitsee erityismaininnan. Pieni kauneusvirhe on vain vanhanaikainen, koomisella instrumentilla tehty koomisen tapahtuman alleviivaus. Se on kuin Pekka Puupää -filmeistä.

Ei hassumpaa.