- Kuva: WSOY
Jari Tervon Troikka alkaa Tampereelta, missä punakaartilaiset lastaavat pakorekiään aiotun vallankumouksen mentyä pieleen.
Muiden mukana Pispalan vapaapalokunnan pihalla häärii punakaartilainen Eljas Rossi. Tervon kirjan taustalla on historiallisia tapahtumia, mutta käsittely on fiktiivinen.
Rossi on yhtä aikaa punapäällikkö, mammanpoika ja aika velikulta. Hän liehuu aitiopaikoilla vallankumousta valmisteltaessa, muttei voi ampua ketään, koska on luvannut niin äidilleen.
Hankalaksi ampumattomuus muodostuu bolševikkien hallitsemassa Pietarissa, mutta suoranainen ongelma siitä tulee, kun Rossi saa tehtäväkseen murhata Mannerheimin.
Troikan kerronnassa lomittuvat ulkopuolisen kertojan ääni ja Eljas Rossin fiktiiviset muistelmat. Myöhemmin kertoja vielä lainaa pitkiä pätkiä kenraali Mannerheimin ja varatuomari Ellen Katajan ajatuksia. Nämä neljä kertojanääntä lomittuvat tekstissä ja tekevät tarinasta särmikkään ja monipuolisen.
Tervon lause on lyhyt ja ytimekäs ja tarina raksuttaa tasaisesti, jopa vauhdikkaasti eteenpäin. Kirja on viihdyttävä, vaikka se kuvaa lohduttomia oloja. Tervo tutustuttaa lukijan koko joukkoon Pietarissa eleleviä ihmisiä ja marssittaa heidät sitten teloitettaviksi julmat kumipallot suussaan.
Kirjan kieli vilisee ajankuvaa välittäviä ilmauksia. Venäläiset, saksalaiset ja ruotsalaiset lainat romaanihenkilöiden puheessa sijoittavat tarinan historialliselle ja maantieteelliselle paikalleen.
Pietarin ja Suomen tapahtumat kietoutuvat yhteen huvittavilla, liikuttavilla ja dramaattisilla yhteensattumilla. Yksi romaanihenkilöistä toteaakin: ”Tarinat synnyttävät tarinoita. Ne lisääntyvät silmikoimalla. Ne ovat tukastaan ja sisäelimistään kiinni toisissa tarinoissa.”
Yhteensattumat pitävät lukijan otteessaan ja tekevät kirjan kokonaisuudesta helpommin hahmotettavan. Niiden avulla päästään myös alleviivaamaan Suomen sisällissodan veljessotaluonnetta.
Ajoittain yhteensattumat tuntuvat kuitenkin itsetarkoituksellisilta ja ylimääräisiltäkin.
Sylilapsen lävistänyt pistin on niin kauhea kuva, ettei sitä kannattaisi latistaa ympäröimällä yhteensattumien kaltaisella kirjallisella kikkailulla, ja henkilöhahmot olisivat eläneet hieman vähemmälläkin yhteenlinkittämisellä.
Tervon Mannerheim on hieman höpsö mutta sympaattinen hahmo.
Viisikymppinen kenraali haikailee keisarillisen Venäjän loistoa, rakastaa naisia ja hevosia eikä tunnu murehtivan juuri suuremmista ongelmista kuin siitä, tarjotaanko samana päivänä kaksi kertaa petit fourseja jälkiruuaksi.
Valkoisen armeijan tehokkuus tuntuukin hämmästyttävältä, kun sen kenraali on niin saamattoman ylhäinen ja veltto.
Mannerheimilla on kirjassa kuitenkin tärkeä tehtävä. Troikan henkilöhahmot saavat tuntea pienuutensa historian edessä arvonimeen katsomatta.
Tervo ei kirjoita niinkään punaisista ja valkoisista kuin yksilöistä, jotka joutuvat koettelemaan moraalinsa rajoja.
Mannerheimin ja aseistautuneen Eljas Rossin kohtaaminen on kuvaus ihmisestä, jonka inhimillisyys ei mahdu aatteen sisälle.
Rossin traagisen veijarin hahmossa yhdistyvät hupailu ja syvällinen moraalinen pohdinta tavalla, joka tekee romaanihahmosta täyden viihdyttäjän — ja täyden ihmisen.