- Kuva: Oleg Melnikov
- Kuva: Natalia Teban
Venäläiseltä ohjaajagurulta Dimitri Krymovilta ja hänen teatterilaboratorioltaan nähtiin Korjaamon Stage-festivaalilla kaksi teosta.
Viime vuonna nähtiin yksi. Kolmeko ensi kesänä? Kysymys on ihan aiheellinen, sillä Krymov veti salit täyteen ja sai juhlaviikkojen yleisön eläytymään visioihinsa ja sukeltamaan originellin maailmansa syövereihin.
Tällaista vastaanottoa ei helposti saavuta kukaan, eikä varsinkaan ulkomaalainen vierailu. Krymov kehui The Cow -esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa suomalaista yleisöä estoitta, eikä suotta.
Teatteriesitystä on turha tarkastella etäisyyden päästä kuin jotain muuttumatonta esinettä. Don Quijotessa ja The Cowssa esiintyjät ja yleisö virittyivät samalle taajuudelle ja kannattelivat tapahtumia yhdessä. Tenhoava kokemus!
Viime vuoden juhlaviikkojen Krymov-esityksessä yhdisteltiin Anton Tsehovin näytelmiä, katkottiin niitä ja sekoitettiin pakkaa oikein olan takaa. Kohtaukset limittyivät erilaisten teemojen alle.
Lopputulos ei koskettanut minua puoleksikaan niin paljon kuin tämän vuoden juhlaviikkojen Krymov- esitykset. Vaikka estetiikasta, näyttelemistyylistä ja jopa valotilanteista on jäljitettävissä paljon samaa, tuntuivat tämänvuotiset esitykset erittäin paljon täyteläisemmiltä, puhuttelevammilta, lumoavammilta ja kaikin puolin tulkintaa houkuttelevammilta kuin viimekesäinen pirstaloitunut ja kiivaan ahdistunut Tsehovin Huutokauppa.
Eipä silti, kyllä ahdistusta ja sirpaleita riitti myös tämänvuotisessa annoksessa, vaikka Don Quijotea mainostetaan helposti lähestyttäväksi.
Kovin tiheää ja ajatteluun pakottavaa tämä helposti lähestyttävyys krymovilaisittain on. Lavastajan koulutuksen saaneen Krymovin teatterissa lavastus muotoutuu koko ajan näyttelijöiden ja koko esityksen myötä.
Lavastus ei oikeastaan pysy missään vaiheessa paikoillaan tai pysähtyneenä, mitään paikkaa ei esityksessä Vaunusalin tilan lisäksi ole. Silti esityksen luomat miljööt antavat näyttelijöille tukensa. Aluksi lavalle tulee koko esiintyjäryhmä tummissa pönkkähameissa ja jokainen näyttelijä valuttaa sahanpurua, alusta asti kaikki hajoaa kuin Don Quijoten illuusiot.
Don Quijote, liikaa ritariromaaneja lukenut köyhä hidalgo, on esityksessä sympaattinen, kahden näyttelijän symbioosista syntyvä jätti. Varjojen luomilla perspektiiveillä leikitellään aika hyytävästikin.
Kaikista esityksen ratkaisuista kuultaa läpi väliaikaisuus ja romahtamisvaara. Laulut jäävät kesken, liikekieli ja äänimateriaali jäävät katkonaisiksi, mutteivät millään tavalla irrallisiksi.
Näyttelijät piirtävät maiseman, jossa Don Quijote matkustaa. Tuulimyllyihin lyödään siipirattaiksi helmitaulut. Wc-pöntöstä löytyy kirjoja, kostuneita sivuja, joita tankataan. Hevonen on kulahtanut radio. Neuvostoestetiikka pilkistää sieltä täältä. Loppukuvassa näyttelijät ryhmittyvät valtavankokoisen, maassa makaavan nukkemaisen hahmon ääreen.
Tajuaako ritaria leikkinyt mies koomisuutensa vai katoaako hänen mukanaan myös jotain aitoa kykyä unelmoida? Esitys vaatii intensiivistä seuraamista, teemat ovat vakavia. Sen ote historiaan hyödyntää alkuperäisteoksen todellisuuden ja illuusioiden ristiriitaa.
Tunnelma muistuttaa Shostakovitshin musiikkia. Vakavaa, vaikeaa, merkityksiin kiinnittyvää, mutta pohjimmiltaan äärettömän humoristista.
The Cow (Lehmä) ei yhdistele yhtä surutta sävyjä, ja sen tarina noudattelee selkeämpää linjaa ja puhtaampia piirteitä.
Haikeus ja suru säestävät erään lapsuuden törmäämistä aikuisten maailman kanssa. Jos Don Quijote huokuu koko länsimaisen taiteen perintöä, leikkaa The Cow kapeamman siivun neuvostoaikaa.
Novellin tarinassa poika kohtaa aikuisuuden rakastamansa lehmän kuoleman kautta. Lehmä on kaunissäärinen nainen, joka väliin koikkelehtii myös hääpuvussa. Lehmä menettää vasikkansa ja menee junan alle.
Juna onkin esityksen voimakkain elementti. Se kuljettaa milloin poliittisia vankeja, milloin läntistä hapatusta ja mitä absurdeimpia lasteja aina kirahvista lähtien. Juna kulkee myös lapsuuden ja aikuisuuden väliä ja yhdistää Neuvostotasavallat toisiinsa. Siinä kohtaavat venäläisten klassikkojen sankarit, ja sen alle Anna Karenina heittäytyy.
Juna näkyy esityksessä myös värivaloina, jotka ohjaavat puksuttamaan oikeaan suuntaan, tai sitten eivät. Sellaisen diskon valot esityksessä saavat aikaan.
Molempien esitysten voimallisin anti tulee niiden välittömästä näyttelemisenergiasta ja visuaalisuuden maagisesta pyörityksestä. Näyttämökuvat koskettavat sellaisinaan, mutta toisaalta pohjustavat tietä niiden tulkitsemiselle etenkin venäläisen kirjallisuuden ja Neuvostoliiton historian kautta.
Tässä analyysissä ei heti esitysten jälkeen pääse kovin pitkälle, aikaa tarvittaisiin kuukausi tai kaksi, muttei se haittaa. Tulkinnat jäävät muhimaan yleisön mieliin. Ehkä ne ovat seuraaviin juhlaviikkoihin mennessä kirkastuneet.
Donky Khot
Laboratory of Dmitri Krymov, Theatre "School of Dramatic Art"
Ohjaus Dmitri Krymov
Lavastus ja esitys Maria Tregubova, Etel Jošpa, Aleksander Limanov, Jelizaveta Dzutseva, Vera Martynova, Natalja Gortšakova, Anna Perežokina, Mihael Umanets, Aleksandra Osipova
Varjoteatteri Arseni Epelbaum
Suomennos Leo Bessonoff
The Cow
Laboratory of Dmitri Krymov, Theatre "School of Dramatic Art"
Ohjaus Dmitri Krymov
Lavastus Maria Tregubova, Vera Martynova, Etel Jošpa
Rooleissa Irina Denisova, Maksim Maminov, Natalja Gortšakova, Anna Sinjakina, Sergei Melkonian
Varjoteatteri Arseni Epelbaum
Suomennos Leo Bessonoff