- Kuva: Maija Nurmio
Jukka Ruotsalainen, Anni Tani, Niko Rajala, Niina Hosiasluoma, Tuire Tuomisto, Niina Sillanpää ja Irina Pulkka.
Kulttuuritehdas Korjaamolla on parhaillaan käynnissä Stage-festivaali. Helsingin Juhlaviikkojen yhteyteen perustettu, eurooppalaisia vapaita ryhmiä esittelevä festivaali tutustuttaa laajempaan esityskavalkadiin kuin vuosi sitten. Vieraita tulee Kroatiasta, Englannista ja Venäjältä… Pihalle on pystytetty jurtta, ja uusi Vaunusali kaikkine mukavuuksineen odottaa esiintyjiä. Festivaalille on valittu teatteriestetiikaltaan varsin filosofisia teoksia, jotka ammentavat kipeistä tämän ajan kysymyksistä. Kaikki esitykset eivät välttämättä näytä teatterilta, vaan hakevat merkityksellisiä oivalluksia.
Jos intensiivisen ja ehjän tarinan luominen on vaikeaa, pirstaloituneen, tahallisesti keskeneräisen ja tarkoituksellisesti löysän teatteriesityksen tekeminen lienee vieläkin vaikeampaa. Viipurin Taiteellisen Teatterin Karjalala seilaa muistoissa, etsii muistojen ja todellisuuden suhdetta ja ajan vaikutusta muistoihin. Vapaus ja väljyys toimivat suunnannäyttäjinä. Ryhmän aiemmissakin teoksissa identiteettien sepitteellinen luonne on joutunut koetukselle, ja jo koko ryhmän nimi kuulostaa hassulta. Viipuriin ei esiintyjillä ole erityistä suhdetta.
Ohjaaja ja esityksen suunnittelija Katariina Numminen ottaa Proustin ajatuksia esiin Stage-lehden haastattelussa. Proustmaisesta muistoissa seilaamisesta esityksessä osittain onkin kyse. Siinä missä Proust salpaa hengen intensiivisyydellään, kaihdetaan Karjalala-esityksessä ehkä juuri sentimentaalisuuden pelossa tunnelman tihentymistä. Muistamisen kohteena on Karjala ja tarkemmin sanottuna sodat ja evakkous. Suomi käy jatkuvaa sotaa teattereissa, ja koko kansallinen identiteetti vaikuttaa rakentuvan lähinnä sotien varaan, ainakin jos uskoo teattereiden ohjelmistoja.
Esityksen pohjamateriaalina on käytetty Julia Haaparannan ja Maija Nummisen – ohjaajan äidin –sympaattisia haastatteluja sekä Väinö Tannerin, Hitlerin ja Mannerheimin puhetta. Vanhaan ratikkahallin tehty teatteritila Vaunusali muuntuu moneksi ja avara tila tuo esiintyjät yllättävän usein lähikuvaan. Äänet kuuluvat kaiuttimista, joita näyttelijät siirtelevät. Äänimosaiikista rakentuu muistojen ja väärin muistamisten loppumaton suo, josta näyttelijät poimivat milloin mitäkin elementtejä maailmansa rakennuspalikoiksi. Maahan teipataan Suomen rajoja ja kaikki näyttelijät esiintyvät hame päällä. Naisten muistoja siis tarkkaillaan.
Parhaimmillaan yksityiskohdat kannattelevat esitystä: uunimunakas on kuin Proustin Madeleine-leivos. Ja hajumuistot ja ihmispaljouden ja lian aistii, vaikka näyttämö pysyy pelkistetyn tyylikkäänä. Elementtien vuoropuhelu toimii kiinnostavasti. Lavastus rakentuu jännällä tavalla osittain äänistä ja kirkkaasta valosta. Näyttämökuva muuntuu esiintyjien mukana esimerkiksi heidän kuljettamansa köyden avulla. Muistoilla voi ja pitää leikkiä. Onko identiteetti aktiivista muistamista? Vai satunnaista, mahdotonta kontrolloida?
Näyttelijöiden henkilökohtainen suhde muistoihin aktivoituu Karjalalassa kuitenkin liian myöhään. Etenkin alkupuolella esitys jää kolhon demomaiseksi. Karjalalan aineistosta ja teemoista olisi tämä kovatasoinen ja kokenut ammattilaisryhmä voinut saada enemmänkin irti.
Toisella puoliajalla suhde materiaaliin tiivistyy. Näyttelijät kuoriutuvat ulos raskaan muistomateriaalin alta ja paljastavat itsensä. Se on hieno hetki. Näyttelijöiden taitavuutta ja ilmaisua on muutenkin nautinto katsoa. Niin soolot kuin ryhmäkohtaukset taivuttelevat yleisön mukaan. Tanssilliset liikehdinnät, yhteinen huumori ja kepeys antavat ensemblen työskentelylle siivet silloinkin, kun esitys tuntuu jankkaavan yhtä ja samaa.