- Kuva: Laura Malmivaara
Uuden Suomen teatterikriitikko Maria Säkö kehuu Hannu Laurin suoritusta Kom-teatterin Kolmas-näytelmässä.
KOM-teatteri tarjoaa kotimaisessa kantaesityksessään Kolmas tulkinnan nykydraamasta, joka tuo runollisin murtumin esiin ihmisten pysähtyneisyyden kaiken jatkuvan liikkeen alla. Kolmas ei tavoittele Kati Kaartisen tekstin eikä Johanna Freundlichin ohjauksen tasolla järisyttävän suuria oivalluksia. Esitys tarjoaa silti monia pieniä, tarkkanäköisiä huomioita ja hetkiä, ja ne riittävät pitkälle.
Näyttämöllä risteilevät samassa kerrostalossa asuvan, kolmen eri ikäkauttaan elävän pariskunnan tarinat. Tai oikeastaan yksi pariskunta syntyy vasta näytelmän aikana.
Kaksikymppiset ovat kaiken alussa, nelikymppiset elämänsä puolessavälissä ja seitsemänkymppiset loppupuolella. Näyttelijävalinnoissa perinteistä KOM-laatua edustavat mallikkaasti Marja Packalén ja Pekka Valkeejärvi.
Niin ikään tasaisen hyviä ovat Eeva Soivio, Niko Saarela ja Liisa Mustonen, jotka ovat tutumpia muualta kuin KOM:in lavalta, vaikka Soivio on vakiokaartiin jo pari vuotta kuulunutkin. Varsinainen yllättäjä on loistava Hannu Lauri, jonka suvereenia heittäytymistä ja karismalla silattua näyttelemistaitoa olen viimeksi nähnyt livenä noin kymmenen vuotta sitten. Lauria voisi sanoa jopa esityksen sydämeksi.
Kolmas kehräytyy kolmesta toisiinsa limittyvästä tavasta lähestyä maailmaa. Henkilöiden ahdinkoja ei kuvata yksilöiden kriiseinä vaan ne tulevat esiin ikään liittyvinä kokemuksina. Pienin yksikkö esityksessä on kaksi. Siihen viitannee myös näytelmän nimi. Parin kai kuuluisi olla jotain muuta kuin kaksi erillistä ihmistä. Kokonaisuudessa ihmisiä ja heidän motiivejaan ei turhaan selitellä. Ratkaisut tuovat ajatuksellista väljyyttä. Valitettavasti jotkut teemat jäävät epäselviksi, ja silloin kipu ei kiteydy tarpeeksi koskettavasti.
Esityksen suurempana aiheena on elämän ymmärtäminen kokonaisvaltaisemmin kuin vain yhden ikäkauden näkövinkkelistä. Mitä on alun ja lopun välillä? Joku kolmas, loputtoman pitkä ikäkausi? Se, josta suurin osa elämää koostuu, mutta jota on kaikkein vaikeinta kestää. Parikymppinen mies (Niko Saarela) yrittää muistaa lapsuutensa käännekohtaa, mutta hänen muistonsa on kaksiulotteinen, litteä. Esityksessä muutkin henkilöt tuntuvat koko ajan hakevan elämäänsä siitä puuttuvaa syvyyttä.
Kimmo Viskarin visuaaliset ratkaisut luovat tilaan särmikkäitä kohtaamisia. Kaikki esiintyjät ovat lavalla koko ajan. Kolme isoa, valkoista sänkyä vaihtavat omistajiaan päivien kuluessa. Kolme eriväristä puuta, nekin kuin eri ikäkausien symboleja, levittäytyvät sivuille ja taakse. Vaalea, läpinäkyvin seinin rajattu tila luo monenlaisiin asetelmiin omat jännitteensä. Harvoin näkee yhtä onnistuneesti tilasta ponnistavan esityksen, joka silti syntyy varsin perinteisestä, jopa elokuvallista tarinankerrontaa hyödyntävästä näytelmästä.
Näytelmän aihe, nykyihmisen eksistentiaalinen kriisi, ei ole niitä kaikkein omaperäisimpiä. Harva nykykirjailija kuitenkaan kykenee Kaartista taitavammin välttämään Kolmas-näytelmän aiheessa väijyviä teennäisyyden ja inhorealismin ansoja. Kirjailijan kiteyttämät yksityiskohdat ovat paikoin varsinaisia helmiä. Freundlichin ohjaus viimeistelee sen, minkä Kaartisen kynä on aloittanut. Naurulla silattu kriisidraama pysyy balanssissa.