- Kuva: Kustannusosakeyhtiö Tammi
Esikoisromaanien aiheet tulevat tavallisesti kirjailijoiden omasta elämänpiiristä. Tämän takia hyvinkin kirjoitetut esikoisteokset vaikuttavat usein samankaltaisilta: kirjoissa kuvataan nuoren ihmisen identiteetin kehittymistä, ihmissuhteita ja vaikuttavia lukukokemuksia. Katri Lipsonin Kosmonautti tekee esikoiskirjagenreen poikkeuksen.
Kosmonautissa eletään 1980-luvun Murmanskissa. Lipson kuvaa yksinäistä, oppilaiden ja kollegoiden kiusaamaa musiikinopettajaa Svetlanaa ja tätä ihailevaa oppilasta, kosmonautiksi haluavaa Serjošaa, joka joutuu maksamaan liian suurista unelmistaan kovan hinnan.
Lipson on helsinkiläinen lääkäri, joka Tammen esittelyn mukaan on kirjoittanut koko ikänsä. Ainakin Kosmonauttia hän on lopputuloksesta päätellen kirjoittanut hartaasti ja viimeistellyt pieteetillä.
Kosmonautti on kirjoitettu hyvin maltillisesti. Kertoja pysyttelee taustalla ja piirtää tapahtumat lukijan eteen tarkkaan rajatuista näkökulmista, välttäen turhia tehosteita. Sanalla sanoen, hän luottaa kertomansa tarinan voimaan.
Kirjan tapahtumat jätetään osittain avoimiksi: tärkeintä ei ole se, mitä lopulta tapahtui, vaan suru, viha, nöyryytys ja kaipuu, jonka tapahtumat niihin osallisille aiheuttavat. Osaltaan epävarmuus on tietenkin myös kirjan kuvaamaan neuvostotodellisuuteen kuuluva piirre.
Kiusattua opettajaa Lipson kuvaa viisaasti ja selittelemättä. Sortumatta lukijaa aliarvioivaan psykologisointiin Lipson näyttää, kuinka Svetlanaa kidutetaan oppitunneilla ja opettajanhuoneessa ja lopulta jopa tämän omassa kodissa.
Kosmonautin kuvaama kirjallinen maailma on kaunis ja pikkutarkka, mutta ennenkokematon se ei ole. Kun astuu kirjan rappioromanttiseen, neuvostoliittolaiseen Murmanskiin tuntee palanneensa Andreї Makinen kirjojen ja Krzysztof Kieślowskin elokuvien maailmaan.
Välillä miltei tuntuu, ettei Kosmonautissa ole juuri uusia aineksia. Romaanin viimeistelty muoto on poimittu eurooppalaisista romaaneista ja kirjassa puhaltavat nostalgiset itäiset tuulet.
Toisaalta, ei kai kaiken aina tarvitse sanoa jotain uutta. Jos joku onnistuu tekemään näin raadollisen kauniita kuvauksia yksinäisyydestä, ikävästä ja tsaikkalasin polttamista kämmenistä, on noita kuvauksia syytä lukea jo pelkän kirjallisen nautinnon vuoksi. Onnellinen on se, joka voi uppoutua iltapäiväksi Lipsonin kuvaamaan Murmanskiin, surra hetken romaanihenkilöiden suruja, tehdä pienen nostalgisen aikamatkan Tšaikovskin ja Šostakovitšin säestyksellä.