Harmin paikka

Mitäpä jos isoäiti elääkin tässä hetkessä ja lapsenlapsi menneessä? Maria Kilven Harmin paikassa isoäiti (Anja Pohjola) ei halua muistella vanhoja. Aikuinen lapsenlapsi (Emilia Sinisalo) sen sijaan janoaa dramaattista tietoa mummon evakkoajasta.

Mummo kehottaa tyttärentytärtään lukemaan Laila Hietamiestä ja katsomaan televisiosta sitä aikaa kuvaavia draamasarjoja. Häntä häiritsee se, että lapsenlapsen odotettu vierailu sotkee tavalliset rutiinit.

Minna Nurmelinin ohjaus Maria Kilven Harmin paikasta on lämmin, viehkeästi humoristinen ja aavistuksen verran koreografioitu tulkinta. Kokonaisnäkemyksessä näytelmän minimalismiin uskotaan. Sänky ja sohva riittävät. Välillä näyttelijät rajataan valolla, ja he irtautuvat hetkeksi ajasta ja paikasta. Nurmelinin ohjausta voisi kuvailla pehmeäksi ja intiimiksi.

Kilven näytelmässä isoäiti ja lapsenlapsi viettävät joulun yhdessä. Lapsenlapsi matkustaa mummon luo itärajan tuntumaan. Henkilöt edustavat jollain lailla sukupolviaan. Isoäiti tarkkailee säätä ja miettii, miten joulurutiinit saataisiin pyörimään. Hänelle kaikki tapahtuu tässä ja nyt.

Lapsenlapsi tahtoo pohtia ja analysoida ja ajatella, miten hänestä tuli hän. Tyyppien yleisyys ei vie niiltä sympaattisuutta. Mummo ja lapsenlapsi rimpuilevat kolholla tavalla omien päähänpinttymiensä vallassa, kohtaaminen on vaikeaa, kun vaikuttaa siltä, ettei kumpikaan halua antaa piiruakaan periksi, vaikkei yhteistä aikaa ole tuhlattavaksi.

Pohjolan ja Sinisalon näyttelemisessä naiivi tyyli pitää sisällään viisautta. Asiat eivät pinnallisesti kärjisty ja henkilöiden sisäisistä myllerryksistä ei oikein voi olla varma. Hankauskohdiksi muodostuvat hautausmaalle lähtö, siellä olo, hautakynttilöiden oikea sytytysaika, bussin aikataulu ja heräämisajat. Arkinen jää vain arkiseksi, mutta lavalla siihen voi keskittyä toisin kuin oikeassa elämässä. Ja niinpä Pohjolan ja Sinisalon mukanaan kantamat monet hiljaiset kysymykset ja toiveet saavat huomiota.

Vain vähän yli tunnin kestävä esitys on omalla tavallaan myös rohkea valinta. Kilpi ehti jo pelätä, että hänen Saksassa Stückemark-palkinnolla huomioitu ja Keski-Euroopassa esitettykin näytelmänsä ei koskaan päätyisi kotimaiseen teatteriin.Täällä kun näytelmän pitää kestää 2-3 tuntia väliaikoineen. Hän oli myös huolestunut siitä, että teattereissa ei esitetä kevyempiä, keskeneräisiä esityksiä.

Harmin paikkaa ei voi millään muotoa pitää luonnosmaisena. Tiukkaa draamaa esitys ei tarjoa, mutta se virittää huomioimaan näyttelijöitä ja heidän elämäänsä – se on täyttä teatteria, ei tekstin tulkitsemista. Vastaavanlaista sisäistyneisyyttä näkee yleensä baltialaisissa vierailuissa. Hyvä, että Kansallisteatterissakin astutaan nyt tekstin takaa kohti kokonaisesitystä.

Vaikka henkiöiden keskustelu on toisteista ja he puhuvat koko ajan toistensa ohi, ei heidän välimatkansa ehkä sittenkään ammota kovin paljon suurempana kuin ihmisten keskimäärin. Vaikka small talk ei onnistu, niin mitäs siitä. Heidän kommunikointinsa hiuksenhienoja sävyeroja säestää absurdiin taittuva tunnelma. Kilven näytelmä rakentuu kommunikaatiovaikeuksista ja toisteisuudesta kuten norjalaisen Jon Fossen nykyään Suomessakin varsin suositut näytelmät.

Kansallisteatterin Omapohjan syksyä voi pitää erittäin onnistuneena. Tämän syksyn teatteritapaukset – Mouawadin Poltto ja Kilven Harmin paikka – esitetään sen pienellä ja tunnelmallisella näyttämöllä. Molemmat esitykset huokuvat huolellista, sisäistettyä ja mahtailematonta työtä, jossa eturivin näyttelijöistä ei tehdä tähtiä, vaan annetaan teatterin puhua.