- Kuva: WSOY
Kun Juha Seppälän romaani Paholaisen haarukka ilmestyi syyskuussa, osoittautui se yhtä ajankohtaiseksi kuin syksyn talousuutiset.
Viime viikolla Finlandia-ehdokkaaksi julistetun kirjan ajankohtaisuus ei perustu vain hyvinvoinnin epätasaisen jakautumisen kritiikkiin, vaan kirjailija on osannut ennustaa julkaisuajankohdan tapahtumat paljon tarkemmin.
Seppälä kirjoittaa pankeista, joilla on keinot välttää toimintansa julkinen kontrollointi. ”Lopulta, aina kun finanssikriisi puhkesi, kapitalistien halveksiman valtion oli kuitenkin tultava apuun ja maksatettava lasku tavallisilla ihmisillä, veronmaksajilla.”
Talouden rakenteita analysoi etenkin varallisuudenhoitajana työskentelevä Lari Laine, jonka maailmankuva on suorastaan tyly. Larin työ on rahan lainaamista niille, joilla ei olisi siihen varaa, ja suorastaan haitallisten sijoitusneuvojen antamista niille, joilla rahaa on.
Kirjan henkilöhahmot ovat pääosin menestyviä, keskiluokkaisia ihmisiä, jotka tarkemmin ajattelematta osallistuvat pääoman keräämiseen pankeille ja suuryrityksille. Tarinan monien kerrosten uumenissa elää kuitenkin myös syrjäytynyt mies, joka valmistelee kostoa epäoikeudenmukaista yhteiskuntaa kohtaan. Kosto on yhtä epäoikeudenmukainen kuin ympäröivä maailmakin. Valitettavasti kosto on myös täysin turha ja kohdistuu lähinnä viattomiin.
Paholaisen haarukka on optinen harha: se on kuvio, joka näyttää ensi vilkaisulla kolmiulotteiselta, mutta joka tarkemmin katsottuna paljastuu mahdottomaksi.
Piirrostempun rakenne toistuu kirjan kerrontarakenteessa, jossa näkökulma siirtyy fiktion tasolta toiselle.
Larin sisar Laura on elokuvaohjaaja ja kuuluu näennäiseen älymystöön. Hän sommittelee elokuvaa, mutta lukija ei voi olla läheskään koko aikaa varma, kuka elokuvasta kertoo. Fiktion sisälle rakentuu toinen fiktio, ja vähitellen nämä tasot sekoittuvat.
Lopulta ei voi enää olla varma, kuka teoksessa tarkkailee ja ketä.
Talouden ohella Paholaisen haarukka ottaa piikeihinsä myös median ja etenkin verkkomedian. Kirjassa todetaan verkon tarjoavan yleisölle mahdollisuuden osallistua keskusteluun, mutta samalla lehtiä kritisoidaan siitä, että keskustelut pidetään irrallaan varsinaisesta journalistisesta sisällöstä. Kirjan kuvaama verkkomedia onkin kauhuskenaario verkosta, jonka ”piti saattaa ihmiset yhteen toistensa kanssa, mutta todellisuudesa se teki heistä yksinäisiä olentoja.”
Paholaisen haarukka on saanut paljon huomiota poikkeuksellisen ajankohtaisuutensa vuoksi. Kirjan kerrontarakenteen mestarillisuus ansaitsee kuitenkin vähintään yhtä paljon kiitosta. Seppälä harjoittaa tarkkanäköistä ja älykästä fiktion rajankäyntiä, joka on varmasti kiinnostavaa vielä silloinkin, kun subprime-kriisi on jo unohtunut muiden, uudenlaisten kriisien alle.