Elokuva-arvio: Putoavia enkeleitä

Heikki Kujanpää on tarttunut ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan melkoiseen haasteeseen: kirjallisten legendojemme Lauri Viidan ja Aila Meriluodon aviotarinaan.

Tulos on syvältä tunteita kouraiseva draama, komea elokuva, mutta pientä jupistavaakin tietysti jää.

Lauri Viita on sellaisillekin varttuneemmille miehille, jotka eivät runoudesta paljon muuten piittaa ankara ja pyhäkin asia: viimeksi näin mennä suvena, kun yksi semmoinen kapusi suuren koivun latvaan ja alkoi sieltä huutaa; Viitaa tietenkin.

Eli tunteet ovat jo valmiiksi pinnassa.

Puretaanpa päällimmäinen jupina murteella pois: em mää ny oikein tiärä mihinkä päin tekijöiren pipa o lentäny, mutta olis ne ny sentää voinu käyrä Pispalas kuvaamas.

Eikös se sieltä päin ollu kotosi. Se Viita meinaan.

No niin. Palataan asiaan. ”Putoavilla enkeleillä” on erikoinen historia: käsikirjoittaja Heikki Huttu-Hiltunen kehitteli alun perin elokuvaideaa Aila Meriluodon kirjasta ”Lauri Viita –legenda jo eläessään”. Siitä sukeutui sitten näytelmä Q-teatteriin, jonka Heikki Kujanpää myös ohjasi. Ja nyt on sitten tämän mutkan kautta palattu elokuvaa.

Pitkä prosessi on mitä ilmeisimmin kypsyttänyt hedelmällisesti monisäikeisemmäksi draamaksi kuin alun perin on ehkä uskallettu ajatellakaan.

Tärkein uusi säie kirjaan verrattuna on se, että 1940-luvun ja 1950-luvun taiteilijapariskunnan kuohuvaa elämää lähestytään heidän kuvitteellisen tyttärensä näkökulmasta.

Elena Leeve esittää aivan erinomaisesti tätä keksittyä Helena –tytärtä, joka esittää elokuvan kehyskertomuksen ajankohtana 1970-luvulla kuolleen isänsä runoja eri tilaisuuksissa. Isänsä tavoin hänen mielenterveytensä järkkyy.

Elina Knihtilä taas on isoine laseineen aivan ilmetty 1970-luvun Aila Meriluoto, joka saapuu Ruotsista Suomeen ja on juuri kirjoittamassa Viita –kirjaansa.

Äiti ja tytär alkavat keskenään rähjäten purkaa mennyttä tragediaa, suhdettaan luonnonilmiöön nimeltä Lauri Viita. Kysymys on tavallaan kaksinkertaisesta oidipaalisesta jännitteestä, sillä olihan Viitakin jo pariskunnan tutustumisvaiheessa Meriluotoa vanhempi mies, sodankin käynyt köriläs.

Tommi Korpela yrittää miehekkäästi esittää Viitaa. Alkupuolen epookkijaksoissa hän on vähän pönäkkä, mutta kun päästään varsinaiseen tragediaan eli Viidan mielenterveyden vähittäiseen murtumiseen niin Korpelan suoritus on korkeaa luokkaa.

Epookkijaksoihin tulee helposti kummallista kankeutta muutenkin. Sitä kai on niin tyytyväinen lavasteisiin ja pukuihin, että elämä unohtuu. Antti Litjasta ja Hannu Kiviojasta kustannusyhtiön edustajina olisi ollut enempäänkin kuin tähän jäykistelyyn.

Lisää viinaa ja tupakansavua? Miksei koko Mäkelän piiri Väinö Linnoineen? Siksikö ei, että olisi pitänyt siinäkin tapauksessa mennä Tampereelle?

No mutta. Ei elokuva sen paremmin kuin teatterikaan voi olla mitään kirjallisuushistoriallista tutkimusta. Pääasia on, että ”Putoavat enkelit” liihottelevat suoraan katsojan sydämeen koskettavana perhedraamana.

Aila Meriluoto itse sanoi lehdistötilaisuudessa, että katsottuaan ensimmäisen kerran elokuvan häneltä tuli kyynel toisesta silmästä ja toisen kerran nähtyään taas toisesta.

Kannattaa itse kunkin kokeilla ja katsoa elokuva pariin kertaan.