Marklund pöyhii aurinkorannikon jetsetiä

Liza Marklund tekee pilaa toimituksista ja pöyhii Espanjan aurinkorannikon jetsetiä. Marklundin (s. 1962) dekkareiden päähenkilö, toimittaja Annika Bengtzon, seikkailee tällä kertaa Espanjan aurinkorannikolla ja Marokossa. Ruotsin nykyinen dekkarikuningatar Liza Marklund suoltaa entistä paksumman kirjan vuodessa. Tämänvuotinen uutuus Paikka auringossa on 528-sivuinen.

Hyvä kustannustoimittaja olisi saanut siitä hivenen kohtuullisemman vähentämällä kuvauksia ruuista, pukeutumisesta ja maisemista – ja muitakin rönsyjä. Toisaalta, ruokien ja vaatteiden kuvaus kyllä kuuluu genreen – mikähän se nyt Marklundin kohdalla olisikaan: kovaksi keitetty feministidekkari?

Nykyään ilmeisesti jokainen Ruotsissa julkaistu jännäri käännetään heti – kysyntää siis riittää - eikä Marklund ole suinkaan huonoimmasta päästä.

Marklund kirjoittaa nykyisin omassa kustannusyhtiössään Piratförlagetissa, jonka hän perusti yhdessä muun muassa Jan Guilloun kanssa, joten hänellä on paljon sanottavaa omista kirjoistaan.

Niissä on melko avointa kaupallista laskelmointia, kirja vuodessa ja kaikki mahdollinen huumeista ja prostituutiosta terroristikytkentöihin.

Juoni rönsyää ja kaikki ajankohtainen facebookista terrorismiin tulee sivutuksi. Mutta Marklund kertoo vetävästi, luenhan hänen kirjojaan minäkin korkeakirjallisemman keskellä.

Iltapäivälehden toimittaja Annika Bengtzon on siitä sympaattinen päähenkilö, että hän on epämiellyttävä. Hän koheltaa kaikki asiansa. Hän ei pärjää työtoveriensa kanssa, hän sanoo aina pahemmin kuin tarkoittaa, munii muutkin ihmissuhteensa ja kulkee kohti päämääräänsä – kulloisenkin mysteerin ratkaisua – tyhmänrohkeasti ja monomaanisesti, eikä hän Marklundin mukaan ole edes hyvän näköinen.

Marklundin piruilut toimitusmaailmalle ovat kyllä tunnistettavia, onhan hän työskennellyt itse muun muassa Aftonbladetissa. Nauroin kippurassa kuvaukselle valokuvaajasta, jonka Annika Bengtzon sai mukaansa kiireiselle uutiskeikalle Aurinkorannikolle.

Tämä ei nähnyt mitään esteettistä yhdessäkään uutistilanteessa, mutta valokuvaili uutistapahtumien sujahdellessa ohitse itselleen mummoja toreilla ynnä muuta valokuvauksellisempaa. Toimittaja Bengtzon ei tietenkään käsittänyt valokuvaajansa taiteellisia pyrkimyksiä, napsi tarpeelliset kuvat itse ja sai päälleen valokuvaajan valitukset yhteistyökyvyttömyydestään.

Voi vain kuvitella, että Marklund maksaa ohimennen kalavelkojaan toimittaja-ajoiltaan. Myös uutispäälliköt tai nuoret pyrkyritoimittajat saavat kuulla kunniansa.

Marklund tekee kunnon taustatyötä. Nyt tosin olisi pari sivujuonnetta saanut jäädä pois kuten se, että yhden henkilön piti olla Ruotsiin pelastettu juutalainen mutta olikin natsijohtajan piiloteltu jälkeläinen. Sellaisia tarinoita Ruotsissa tosin varmasti onkin, mutta sivujuonena se jää vain vihjailuksi.

Marklund paljastaa myöhemmissä romaaneissaan aikaisempien kirjojen epäselviksi jääneitä ratkaisuja. Nyt vuoden 2006 Nobel-murhaaja paljastuukin viattomaksi murhiin, joista on istunut, mutta suuren kansainvälisen rikosliigan johtajaksi.

Huumeviljelmät ja Marokko jäävät kyllä epäuskottaviksi: miten muka kukaan 5-6 murhan todistajaksi pujahtanut toimittaja laskettaisiin kaikessa rauhassa hampunviljelytilalta kotiin, jonka inhimillinen, harras muslimiemäntä haluaa vain rauhaa maailmaan ja on onnellinen, kun muut, pahemmat konnat on murhattu?