- Kuva: WSOY
Sadulla se alkaa. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnosta kilpaileva Miina Supisen raikas ja estoton esikoinen Liha tottelee kuria hyödyntää kerronnassaan satujen tyyliä, mutta tässä kirjassa eivät päde minkään yksittäisen tyylilajin säännöt. Supinen on kertonut päässeensä romaanissa alkuun luovuttuaan liiasta suunnittelusta ja itsesensuurista. Tyylien vapaa sekoittaminen on tuottanut ilahduttavan omaäänistä proosaa.
”Olipa kerran” -aloitus sysää tarinan liikkeelle, mutta romaani muuttuu nopeasti räävittömäksi aikuisten saduksi, joka ilahduttavasti pitäytyy myös realismissa. Kertomuksen tapahtumakaupunki jää nimeämättä, mutta muuten Supisen teksti kuvaa nykyaikaista elämänmenoa yksityiskohtia myöten tunnistettavasti. Päiväkodin tyttöjen kotileikissä perheessä ei esimerkiksi ole isää, sillä tämä on joko kuollut, eronnut tai työmatkalla.
Heti alusta asti myös naurattaa. Supinen on kirjoittanut suunnattoman hauskan romaanin, vaikka siinä kerrotaankin kipeistä asioista. Pääosassa on kajahtanut, mutta sympaattinen Silolan perhe: isä on maineikas kapellimestari ja äiti sisustussuunnittelija. Vanhemmat elävät niin omissa maailmoissaan, etteivät tytär-Astran s/m-seksiseikkailut tai Silmu-pojan steroidihuuruinen kuntosalihurahdus juuri aiheuta hämminkiä.
Päähenkilöiden äänet kannattelevat teosta sujuvasti. Mukana on vielä pikkuinen Pelagia-tytär, joka on saanut alkunsa kohtalokkaalla sukellusreissulla Eilatiin. Juoni kehittyy lyhyiden lukujen ja aikatasohyppyjen lomassa antoisasti, mutta lankoja sidotaan lopulta yhteen hieman liikaa niin, että kaikki sivuhenkilötkin napataan olennaisiksi tekijöiksi. Lopputulos on juonen osalta niin eheä ja siisti, että se jää vähän harmittamaan. Kirjassa kun on muuten tavoitettu onnistuneesti tuntu siitä, että mitä vain saattaa tapahtua.
Lähtökohtiinsa nähden Supinen kirjoittaa tavattoman varmasti. Tyyli säilyy yhteneväisenä ja paketti on erinomaisesti hallinnassa. Kaikkein kirkkainta jälkeä syntyy dialogissa, joka ei petä kertaakaan. Huumorikin nousee pitkälti siitä mitä sanotaan, jätetään sanomatta ja mitä toisten luullaan sanovan. Kun Silmu on hakenut yön ryypänneelle äidilleen silmätippoja apteekista ja kohtaa eteisessä isänsä, riittää selitys ”kävin lintuja bongaamassa” isälle oikein hyvin.
Vaikka Silolan perhe ei toisiaan juuri kuuntele, kuvaa Supinen myös heidän ymmärryksen hetkiään. Hän ei jätä henkilöhahmojaan yksin, eikä kirjan maailmankuva ole ollenkaan lohduton. Juuri siksi huumoristakin tulee lopulta lempeää. Koska naurun kohteena ovat enemmän syyt kuin seuraukset, ei myöskään tunnu väärältä huvittua Astran tarinan rajuista käänteistä tai Silmun steroidikaaoksesta.
Kirjan loppu hoidetaan aika suoraviivaisella takaa-ajo-huipentumalla, mutta muuten vauhti yhdistyy tarinassa hienolla tavalla ihmissuhteiden teräväkatseiseen kartoittamiseen. Hullunkurisen perheen maailma tuo mieleen niin Roal Dahlin kuin John Irvingin varhaistuotannon, mutta loppujen lopuksi Liha tottelee kuria on hyvin suomalainen kirja. Tragikoominen se toki on, mutta enemmänkin suomalaisittain surkuhupaisa: tässä nauretaan meille kaikille eikä vain yläluokkaiselle ja pimeälle Silolan perheelle.
Miina Supinen: Liha tottelee kuria. WSOY, 2007. 336.s.