- Kuva: Otava
On talvi ja Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan kertoja, keski-ikäinen oikeustieteen professori, toipuu pitkästä sairaudesta. Ullakolla hänellä on salainen matkalaukku täynnä melkein unohtuneita muistoja. Sitten sanomalehdessä on uutinen vankilasta vapautuvasta RAF:n terroristista, ja kertoja joutuu punnitsemaan menneisyttään uudelleen.
Uutisen havahduttama kertoja päättää etsiä käsiinsä terrorismista tuomitun nuoruuden rakastettunsa ja selvittää, mitä oikeastaan tapahtui lähes neljäkymmentä vuotta sitten.
Kertomuksen keskiössä ei kuitenkaan ole terrorismi tai monimutkainen ihmissuhdedraama, jota kirjassa myös sivutaan. Lumipäiväkirja kertoo ajan kulumisesta sekä saman ihmisen sisäkkäisistä ja rinnakkaisista tarinoista ja muistoista.
Haahtelan kerronta yhdistelee kauniisti arkista ja runollista. Pieniin arkihavaintoihin, kuten jogurttipurkin kannen aukeamisen ääneen sekoittuu muistoja: lapsuudesta laukkaava hevonen, sen hengitys ja heinän kahina tuulessa.
Ajoittain Lumipäiväkirja on rasittavan pateettinen. Teksti tuntuu tavoittelevan ylevää sävyä siihen kuitenkaan yltämättä. Lopputuloksena on sanahelinää esimerkiksi silloin, kun kertoja kuvittelee komeetan iskeytymistä maahan ja pohtii muun muassa Bachin kantaattien, juutalaisvainojen ja niiden muistomerkkien sekä Botticellin maalausten tuhoutumista.
Sitten teennäisen hymistelyn katkaisee vavahduttavan kipeä ja kaunis kuvaus, kuten kertojan vaimo hyvästelemässä oman menneisyytensä.
Lumipäiväkirjan tarinassa aika on erilaisissa rooleissa. Kertoja rakentaa yhteyksiä elämänsä eri ajanjaksojen välille ja haluaa uskoa, että palasista on koottavissa yhtenäinen kertomus. Toisaalta
kertojan kelloseppäisoisä toteaa ajan olevan vailla ulottuvuuksia, vain piste nykyhetkessä.
Kertoja ei löydä matkaltaan menneisyyttään vaan huomaa, että hänen muistonsa eivät vuosikymmenten jälkeen ole samoja kuin muinaisella rakastetulla. Matka Saksaan paljastaa, miten henkilökohtaista ajan kuluminen on, miten suuri osa muistoistamme on meidän itsemme rakentamia.
Lumipäiväkirja ei yllä Haahtelan parhaiden kirjojen tasolle. Pieni kirja sisältää kuitenkin kauniin ja helposti lähestyttävän kertomuksen, jonka seurassa voi nauttia hyvästä kielestä ja pohtia omia muistojaan sekä ajan kulumista