Finlandia-ehdokas: Hannu Väisäsen "Toiset kengät" 60-luvun Oulussa

Hannu Väisänen (s. 1951) on Oulun kasarmien lahja kulttuurillemme. Tämä moniottelija on kuvataiteemme kärkeä maalarina ja graafikkona, tehnyt myös mm. Savonlinnan Tannhäuserin lavastuksen ja puvustuksen, performanssia, elokuvia, soittanut pianoa, laulanut - kuoroissa ja yksin - ja kirjoittanut kaksi omaelämäkerrallista romaania.

Mikä onni, ettei ”suutari pysyköön lestissään” –mentaliteetti ole purrut Väisäseen. Luulen, että hän on saanut pysyvän rokotuksen nitistäjiä vastaan jouduttuaan nuorena sopivaan seuraan, Record Singersin hulluttelijoiden joukkoon yhdessä mm. akateemikko Outi Heiskasen ja taidemaalari Mirja Airaksen kanssa.

Kun luin Väisäsen ensimmäistä romaania "Vanikan palat", mielessäni kävi, että vanhanajan kustannustoimittaja olisi ehkä lempeästi teoksen parasta ajatellen voinut nipsaista muutamia kymmeniä sivuja tekstiä pois, ja tehnyt hyvän työn. Mutta nykyään kustannustoimittajat eivät taida ehtiä toimia kirjailijoidensa hyväksi kovin paljon.

Tämä toinen kirja "Toiset kengät" on kurinalaisempi, vaikka siinä onkin 367 sivua, enkä usko kustannustoimittajilla olleen tähänkään osuutta.

Onko Hannu Väisänen pitänyt lapsuutensa ja nuoruutensa päiväkirjaa? Hän kuvaa niin yksityiskohtaisesti ja elävästi 60-luvun Oulun elämää typpitehtaan räjähdyksineen, heinoslaisine hurmosliikkeineen ja Hailuodon kirkon paloineen, että on vaikea uskoa muistinvaraisuuten.

Kirjan minäkertoja Antero kokee hyvin visuaalisesti ja pystyy kuvaamaan näkemänsä hyvin verbaalisesti. En usko, että suomalaisessa kirjallisuudessa on näin toista taitavaa ja elävää kuva- ja tilaelämysten kuvausta. Psykologian opettaja tosin häpäisee Anteron määrittelemällä eideetikoksi, ja eideetikot kuulemma luovat ympärilleen satumaailman, siis valehtelevat.

Väisäsen kirja on täynnä lämmintä ja valoisaa huumoria, sitä lukiessaan saa nauraa katketakseen. Viisilapsisen perheen yksinhuoltaja isä, leski ja vääpeli on viinaan menevä, ainaista parannusta tekevä, ankara ja meluisa kurinpitäjä, jota lapset pelkäävät, rakastavat ja häpeävät, mutta kohellus neljän pojan ja yhden tytön kanssa saa välillä absurdit mittasuhteet. Kuitenkaan Anteron taiteellista lahjakkuutta ei nitistetä. Kodin seinällä riippuvat pojan maalaukset.

Vanikan paloissa, Anteron lapsuuden kuvauksessa kerrotaan, kuinka Antero voitti kuvataidekilpailun, intohimo kuvaan alkoi jo varhain. Toiset kengät päättyy, kun Antero jättää Oulun tietäen, ettei palaa, ja lähtee vaaleat hiukset mustiksi värjättyinä Savonlinnan taidelukioon. Välissä on kuvaus ikoniyritelmästä, joka alkoi haista, kun Antero teki väriseoksen aineksena kananmunat. Ja taas mikä häpeä, kun tämä tulee julki. Oulun typpitehtaan räjähdys saa lumihankeen värin, joka jää askarruttamaan, ja jota hän ei koskaan usko saavansa aikaan.

Tulee mieleen Väisäsen maalauksissa usein toistuva sinapinkeltaisen vihertävä värisekoitus, ehkä hän saikin sekoitetuksi värin. Myös muihin taideteoksiin kuten Väisäsen lampputeemaan, voi kirjasta saada lisävalaistusta, jos sitä niin haluaa tulkita – ja kun nyt tunnen Väisäsen kuvataiteen, niin ajatukseni harhailevat siihenkin kirjaa lukiessani.

Tahtomatta Väisästä lukiessa tulee mieleen Ingmar Bergmanin Laterna Magica, joka on myös häpäisyjen ja häpeän kronikka, joskaan Väisäsessä ei ole katkeruutta, vihaa ja vimmaa kuin Bergmanilla. Mutta Väisäsen kerronnassa on samaa mielikuvituksen ilotulitusta ja tarinointia, joskin valoisimmin sävyin, ymmärtävämmin ja anteeksiantavammin.

Hannu Väisänen: Toiset kengät. Otava, 2007.