Anne Koskinen - Familie Koskinen

Maatilalla Turun saaristoon kuuluvassa Karunassa asuva kuvataiteilija Anne Koskinen on kenties kansainvälisissä ja suomalaisissa kuvataiteen sisäpiireissä tunnetumpi kuin laajemman taideyleisön keskuudessa.

Nyt Koskinen pitää ensimmäisen ison retrospektiivinäyttelynsä Helsingissä Taidemuseo Tennispalatsissa, johon väistämättä eksyy myös muitakin kuin kuvataiteen aktiivisia harrastajia.

Ensimmäisen näyttelysalin vasemmalla laidalla katsojan huomiota kiinnittää valokuvateossarja ”I”, jossa taiteilija esiintyy mustassa tiukassa asussa treenatuin lihaksin ja kehonrakentajia imitoivin poseerauksin pepsodenthymyä unohtamatta.

Katsojalle piirtyy kuva androgyynistä tai pikemminkin ns. ”naismaskuliinisesta” naisesta. Samalla teosta voi lukea parodiana aikamme yksilö- ja ulkonäkökeskeisestä kulttuurista, jossa narsismista – myös taiteilijan narsismista – on tehty hyve.

Kontrasti on melkoinen, kun sisään astuu ilmielävä Anne Koskinen – pienikokoinen, reppu- ja retkiasuinen nainen, jolla on poikkeuksellisen terävä mutta ystävällinen katse.

-En juurikaan treenaa säännöllisesti, hän kommentoi kuviaan, mutta allekirjoittaa tulkintani niistä.

Amanuenssi Jari Björklövin kuratoiman näyttelyn nimi on Familie Koskinen. Nimen kielivalinta viittaa Koskisen monivaiheiseen opiskelu- ja työhistoriaan Saksassa, mutta aihetta sinänsä hän kommentoi: ”Perheen käsite on liukuva, se merkitsee eri kulttuureissa eri asioita. Minulle se ei välttämättä merkitse verisukulaisuutta; Familie Koskiseen kuuluvat kaikki elämääni liittyvät henkilöt kuraattoreista ja galleristeista koiriini tai mäyriin, eläviin tai kuolleisiin.”

Koskisen lähtökohta taiteen tekemiseen onkin hyvin henkilökohtainen. Se on myös katsojalle haastava: taiteilijan monin tekniikoin toteutetut käsitetaiteelliset teokset eivät tarjoa valmista sanomaa samalla tavoin kuin meitä ympäröivä visuaalinen kulttuuri. Teos syntyy katsojan mielessä sen kokemisen hetkellä, tavassa jolla kukin sen henkilökohtaisesti käsittää.

Koskisen käsissä pysyvät niin moottori-, sirkkelisaha kuin talttakin, kun hän työstää koivusta teknisesti ällistyttävän taitavia ja esteettisesti vetoavia ”veistosmaalauksiaan”.

Tiedossani ei ole, että kukaan taiteilija olisi tutkinut originaalin ja kopion suhdetta samalla tavalla aiemmin, ottamalla lähtökohdaksi tunnetun taiteilijan maalauksen ja tekemällä sen pohjalta kolmiulotteisen, käsin kosketeltavan uuden teoksen.

-Veistosmaalaukseni ovat kuin sokean tekemää taidetta, taiteilija sanoo. Jos teoksiin saisi koskea, sokeakin voisi kokea ne.

Koskinen käsitteellistää teoksiaan verbaalisesti monin teoreettisin, analyyttisin ja usein lingvistisin keinoin. Hän on puoliksi tutkija ja puoliksi taiteilija, välimaastoissa liikkuja. Viimeksi mainittua hyvin konkreettisesti.

-Teen eräänlaista mobiilitaidetta, auto on korvannut työhuoneen, Koskinen hymähtää viitaten työn ja etäisyyksien vuoksi ajamiinsa pitkiin matkoihin. Eräs taiteilijaystävä kertoo, miten Koskinen kerran hänen ollessaan kyydissä pysäytti auton nähdessään kuolleen eläinraadon tiellä. Edesmennyt heitettiin suoraan takakontissa olevaan pakastimeen.

Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista, installaatio DEUS PROTECTOR NOSTER (Jumala on suojelijamme) koostuu Koskisen ajomatkoillaan löytämistä kuolleiden pieneläinten reinkarnaatioista.

Pakastamisen ja kipsivalun kautta niistä on tullut ilmaisuvoimassaan pysäyttäviä pronssiveistoksia. Läpitunkeva teema näyttelyssä on elämän ja kuoleman kierto, myös Koskisen isän läsnä oleva poissaolo – isän, jota hän ei koskaan tavannut. Mutta kun taiteilija itse on läsnä, hän luo vielä yhden uuden sillan tekijän, kokijan ja poissaolevien välille.

Anne Koskinen: Familie Koskinen Taidemuseo Tennispalatsissa 25.1.2009 asti. Taiteilija kertoo näyttelystään Tennispalatsissa 25.1. klo 14.00.