Muukalainen

Jukka-Pekka Valkeapään ”Muukalainen” on esikoispitkäksi elokuvaksi poikkeuksellinen: pitkästä aikaa voidaan puhua kokonaisvaltaisesta elokuvataiteellisesta elämyksestä.

Ei ole mikään ihme, että Valkeapään elokuva esitettiin tuoreeltaan syksyllä Venetsiassa ja pikapuoliin Göteborgin kilpasarjassa. Näin muotopuhdas teos on kansainvälinenkin harvinaisuus.

Nuori poika (Vitali Bobrov) elää äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa syrjäisessä maatalossa metsän keskellä. Isä (Jorma Tommila) on raudoissa vankilassa ja poika vie hänelle silloin tällöin sätkätupakkaa. Sateen keskeltä taloon tulee vieras mies (Pavel Liška), jolla on ampumahaava kyljessä ja kirje pojan isältä.

Tapahtuma-aika on epämääräinen, ehkä viime vuosisadan alku. Asetelma on yksinkertainen kuin lännenelokuvassa, mutta pojan näkökulmaan pitäytyvä kerrontatapa ja tyyli tekevät siitä kaikkea muuta kuin yksinkertaisen.

Itse talo ja miljöö on aivan fantastinen löytö. Paikka on kuin suoraan edesmenneen venäläisen mestarin Andrei Tarkovskin unesta niihin aikoihin kun hän teki hienoa elokuvaansa ”Peili”.

Tuotannossa on mukana virolaista panosta, ja talo lienee ympäröivästä puustosta päätellen siellä. Elokuvassa ei pitkään aikaan alussa puhuta mitään, eikä sen puoleen paljon myöhemminkään. Tuntuu siltä kuin tekijä haluaisi antaa vanhalle talolle itselleen puheenvuoron. Mikäs siinä, se ansaitsee sen.

Mielleyhtymä Tarkovskiin on jotenkin liiankin ilmeinen ja tiettyä slaavilaista tunnelmaa luo sekin, että pääosassa on klanipäiseksi keritty nuori poika, etenkin monista venäläisistä klassikoista tuttu hahmo.

Valkeapään lakoninen, pelkistetty tyyli tuo kuitenkin mieleen myös aivan toisen vanhan mestarin, ranskalaisen Robert Bressonin. Hänellähän oli usein tämmöisiä kohtauksia, joissa jostakin tapahtumasta näytetään vain sen syy tai seuraus. Jompikumpi poissaoleva saatetaan ilmaista esimerkiksi vain äänellä.

Taloudellinen tyyli on paitsi tunnelmallisesti tehokas, niin se myös pakottaa katsojan ajattelemaan filosofisesti, jopa ns. korkeampien voimien osuutta sattumuksiin.

Kun kaikkea ei koko ajan selitetä ja näytetä, sitä joutuu myös miettimään henkilöhahmojen luonteita, persoonaa ja motiiveja aivan eri tavalla kuin normaalielokuvassa.

Voi olla, että elokuvan aikuiset henkilöt elävät aivan banaalia, joskin tuskaisen epätoivoista kolmiodraamaa, mutta kun sitä tarkastellaan lapsen näkökulmasta, tulee mukaan merkillisen mystistä, unenomaista runollisuutta.

Mukana on myös annos arvoituksellista kauhua: iilimadoilla eli verijuotikkailla puhdistetaan ampumahaavaa. Biologi asian pystynee selittämään, mutta taiteellisesti se ei palaudu selityksiin.

”Muukalainen” säilyttää salaisuutensa loppuun asti. Se jää vaivaamaan, mikä on hyvän elokuvan merkki.