Kalevalasta Kalavale

Tosi-tv nimeltä Auschwitz, johon tullaan kilpailemaan muiden nöyryyttämisestä ja lopulta ottamaan sähköshokkeja 200 000 euron vuoksi. Kuulostaako viimeiseltä toivolta? Vielä mitä. Arto Salmisen romaanissa Kalavale se on köyhien ensimmäinen toivo. Onneksi maailmassa sentään kansalaisten ääni kuuluu. Voi nimittäin äänestää esim. siitä, onko kilpailija huora vai ei. Demokratia toimii.

KOM-teatterin dramatisointi Arto Salmisen (1959–2005) romaanista Kalavale (2005) osaa paljastaa ja pelkistää. Mutta ennen kaikkea Pekka ja Aleksi Milonoffin versiossa uskalletaan tehdä tulkinta. Se ei romaanidramatisointien kohdalla ole lainkaan itsestäänselvyys. KOM-teatterin tarkka luenta kuljettaa romaanin teemoja groteskiksi koreografioituun fyysiseen ilmaisuun sekä lavan käyttöön saakka.

Kalavale sukeltaa ikääntyneen ja väsähtäneen Fisu-Hanskin (Pekka Valkeejärvi) viihdebisneksiin ja filosofiaan. Talouselämän lait notkeasti nielaisevan apurinsa Kasperin (Juho Milonoff) sekä lähiömissi-tyttöystävänsä Oonan (Laura Malmivaara) kanssa hän alkaa suunnitella kaikkien aikojen tosi-tv:tä, jossa lähiöiden syrjäytyneet pääsevät kansantalouden sulakkeiksi, heidän avullaan tehdään kunnolla verotuloja. Koko kansan viihdeohjelma vie julmuuden potenssiin sata. Kasperin puhetulva moraaleista sisältää tymäkkää tekstiä. Sampo on keksitty!

Kieli saa huomiota

Tv-visailujen äänten ja jatkuvan hissimusiikin säestämän hulinan yhdistyminen Kalevalan poljentoon ja kysyviin, jopa jonkinlaisiin rahan edessä etäisesti rukouksia muistuttaviin monologeihin tekee kunniaa Kalavaleelle. Kalevala-viittaukset alkavat jo alkukuvasta, jossa Lemminkäisen äiti paikkaa Tuonelan joella palasiksi mennyttä poikaansa. Esityksen lopussa tosi-tv:ssä kaiken menettäneen Petrin äiti katsoo yleisöä lavalle sijoitetuista televisioruuduista ja alkaa myös paikkaustöihin.

Pekka Milonoffin ohjauksessa lasketaan paljon sen varaan, että teatteri tarvitsee enemmän runoutta kuin juonta. Näyttämöllä ikään kuin kollektiivisesti luetaan romaania, sitä ei lueta siksi, että väitettäisiin jotain tai uskottaisiin jotain. Vaikkei esitys kokonaisuutena etene suinkaan ongelmattomasti, tekee näyttelijöiden halu tutkiskella tekstiä esiintymisestä kaikesta vauhdista huolimatta levollista. He osaavat liikutella sekä roolihenkilöä että kokonaistarinaa. Esiintyminen kääntää lopulta yleisön energian sisäänpäin, pohtimaan ja punnitsemaan sanoja ja tilanteita.

Salmisen moraliteetin kieli summaa yhteiskuntaa synkästi, mutta näyttämölle valitut kiteytykset näennäisdemokratiasta eivät jää politiikan tasolle. Täyttä runoa ne tarjoavat. Salmisen kieli todellakin soi. Ääneen puhuttuna se tarjoaa parhaimmillaan uudenlaisen, särkyvämmän kokemuksen kuin pelkästään hiljaa mielessä luettuna.

Taitavaa tyypittelyä

Ensimmäinen puoliaika tarjoilee turhia löysäilyjä ja selittämistä. Hahmot sen sijaan toimivat. Näyteltyinä niissä häivähtää Lars Norénin Alennuksesta tai Personkrets 3:1:n henkilöistä tuttuja piirteitä. Niina Pasasen luomat asut antavat tyypeille hengen ja auttavat visuaalisesti ajateltuun näyttelijäntyöhön paljon. Valkeejärven Fisu-Hanski on Speden ja Väinämöisen sekoitus. Hän saa viettää paljon aikaa keskellä lavaa omassa mukavassa tuolissaan. Valkeejärvi osaa koukuttaa tutuilla tempuillaan, mutta myös yllättää salaovelalla tarkkailulla. Oonan huumeisiin sekaantunut pikkusisko Minttu saa Vilma Melasniemen tulkinnassa sävyjä. Melasniemi on erittäin taitava pienissä asioissa, hän saa tehtyä tyypin ja lisää siihen jopa huumoria. Silti hän kykenee kuljettamaan yleisön tunteita eikä intoudu syöksymään rooliinsa sentimentaalisesti.

Juho Milonoff ruutuhousuisena Kasperina vetää suvereenia showtaan täydellisenä puhekoneena. Samantyyppistä, katsojia koukuttavaa näyttelemistä tarjoaa myös Niko Saarela kahdessa roolissaan, ensin Oonan salarakkaana Jamina ja sen jälkeen hän taiteilee hiuksenhienosti groteskin ja koskettavuuden rajalla lähiön omana Herlevinä.

Eeva Soivio kokee selkäpiitä karmivan muutoksen Sauna-Kukka Parantaisena. Soivion salamannopeat reagoinnit ja persoonallinen ääni elävät hetkessä. Malmivaaran esittämän ostariruusu-Oonan rivo koikkelehtiminen ja kielioppia rusikoiva puhe jäävät liian kontrolloiduiksi. Hahmon röyhkeys muuttuu kiinnostavaksi toisen näytöksen juontokohtauksissa. Marja Packalén Rouva Vihkona toimii hyssyttelevänä yleisön edustajana. Kaikissa tyypeissä on samastumispintaa.

Toinen puoliaika ryhdistäytyy, ja alussa kylvetyt ajatusidut alkavat tuottaa satoa. Eeva Ijäksen suunnittelema lavastus alkaa toimia kerronnallisena elementtinä, ja kaiken kaikkiaan kuvailmaisu, valot, tunnelmaa aste asteelta paksuntava musiikki ja näyttelijäntyö löytävät pulssinsa. Pauli Ojalan suunnittelema video nousee mieliä muljauttelevaan asemaan. Hakaristi, sirppi ja vasara tanssittivat aikoinaan omia narrejaan, nyt ne möllöttävät rinnakkain näyttämöllä. Pellennenät aloittavat ja lopettavat tämän kansalliseepoksen. Kenen narreja Salmisen kirjoittamat hahmot ovat?

Kalavale ei ole julma eikä katkera esitys. Se artikuloi hätää ja neuvottomuutta.