Hämmentävä Lulu

Sopraano Anu Komsin luotsaama West Coast Kokkola Opera alkaa olla tuoreuden ja uusien näkökulmien tae meidän uuvahtaneessa ja luovaa riskinottoa kaihtavassa oopperakentässämme. Seurueen edellinen Helsingin-produktio, operetti Lepakko, oli niin suurenmoista musiikillista ja näyttämöllistä ilotulitusta, että Luluun kohdistui suorastaan kohtuuttomat odotukset. Mutta niin käy jälleen: Klemolan Lulusta puhutaan pitkään – sitä inhotaan tai rakastetaan.

Oopperoiden uudelleen sovittaminen on varma tapa saada itsetietoisen oopperayleisön reaktiot jakaantumaan. Keski-Euroopassa harrastetaan perusohjelmiston rankkojakin uudelleentulkintoja, mutta esimerkiksi Lulun tai Wozzeckin raju etäännyttäminen alkuperäisestä tarinasta saisi uskoakseni osakseen poikkeuksellisen laajan ja yksimielisen tuomion.

Sovittamisen taito punnitaan siinä, miten hyvin olemassa oleva tekstimassa saadaan osumaan uuteen yhteyteen ja miten taidokkaasti alkuperäisen tekstin ja musiikin jännitteet sekä säveltäjän mahdollisesti nuottiin merkitsemät parenteesit ovat siirrettävissä uuteen tulkintaan. Toki pieniä tuunauksia on pakko sallia, mutta ehdoton uskollisuus säveltäjän informaatiolle on onnistuneen oopperasovituksen lähtökohta. Teatterissa ei ole tätä ongelmaa, siksi vahvasti teatteritaustaisille oopperaohjaajille partituuriuskollisuus on usein vaikeasti nieltävä rajoitus.

Etäännyttävä sovitus on haastava muoto. Uskoisin, että Klemolan Lulu järisyttäisi saksankielisissä maissa perustuksia, koska yleisö tuntee Lulu-teeman kuin naapurin kissan. Tärkeää dynaamiselle kokemukselle on siis se, että on olemassa se mistä etäännytetään ja etäännytään. Nolla-asetelma onkin ohjaajalle kiehtova lähtökohta, mutta jos etäännytyksen jännitettä ei synny tai sitä ei ole, musiikillisesti merkittävät painotukset ja yksityiskohdat jäävät uudessa kontekstissa ilmaan.

Ohjaaja Leea Klemolan Lulu on hämmentävän absurdi ja maaginen. Itse irrotin vaistomaisesti kahleet "vanhasta" Lulusta, kun näin näyttämön videokankaalla heti ensimmäiseksi Arvi Lindin lukemassa toinen toistaan oudompia uutisia. Klemolan avaus on nerokas: se luo rajat heti, se kertoo kielen, antaa kartan; tulevien tapahtumien solukko on siinä ja sitten mennään. Klemolan sovitus on ennen kaikkea voimakas kotoutus. Tapahtumat ja kuvat sopivat erittäin hyvin suomalais-kaurismäkeläiseen sielunmaisemaan. Siksi Lulu olisi pitänyt tehdä suomeksi. Nyt ilman tekstitystä oopperan tapahtumat jäävät suurimmalta osalta yleisöä arvailun varaan. Saksan kielestä tulee musiikillinen parametri.

Klemolan tarinassa Lulu on äitinsä hylkäämä tyttölapsi, joka on jäänyt eläintarhaan simpanssien kasvatettavaksi. Jostain syystä Lululle on kasvanut simpanssimainen karvoitus, vaikka hän on biologisesti ihminen.

Lulusta tulee Sirkus Schönin kassamagneetti, karvainen käärmenainen, diiva joka pitää kimaltelevista esineistä ja rahasta. Lululla on suhde sirkuksen Atleetin kanssa, mutta hänellä on myös salarakas, sirkuksen johtaja Schön, joka on kuitenkin avioitumassa toisen kanssa.

Lululla on ja olisi monta ottajaa: esimerkiksi Prinssi haluaisi viedä hänet Afrikkaan, mutta vetovoima Schönin ja Lulun välillä on katkeamaton. Monivaiheisten jännitteiden purkauduttua Lulu puolivahingossa ampuu Schönin. Ornitologin hulluus ja rakkaus Lulua kohtaan synnyttää nerokkaan idean Lulun vapauttamiseksi vankilasta. Öisen Korkeasaaren rannassa Alwa ja Lulu pakenevat veneellä Viroon.

On helppo yhtyä Leea Klemolan mielipiteeseen siitä, että Lulu on perinteisesti jo kyllästymiseen saakka kytketty pedofiiliseen ja sadomasokistiseen bordellintuoksuiseen kuvastoon. Kirjailija Frank Wedekindin idea Lulusta syntyi ilmeisesti hänen nähtyään Pariisissa mystisen pantomiimiesityksen nimeltään Lulu. Samaan aikaan hän tutustui pietarilaiseen nuoreen kaunottareen Luíza Gustavovna Saloméen, joka myöhemmin lumosi psykoanalyyttisellä älyllään ja kauneudellaan niin Nietzschen, Rilken, Wagnerin kuin Freudin.

Myös Klemolan versiossa naisen ulkonäkö tuskin on pohjimmainen syy siihen, miksi miehet tuntevat salaista vetovoimaa Lulua kohtaan. Miehiä kiinnostavat naisissa selittämättömät salaperäiset alueet. Klemolan tulkinnassa Lululla on myös salaisuus: hän on susilapsi, joka on kulttuurisesti apina mutta geneettisesti ihminen. Siksi hän ei koe syyllisyyttä seksuaalisesta aktiivisuudestaan.

Alkuperäisessä tarinassa kolmas näytös tapahtuu Pariisissa, jossa Lulu toimii prostituoituna ja joutuu Viiltäjä-Jackin uhriksi. Klemolan tulkinnassa ajaudutaan vankilan jälkeen filmin kertomana Tallinnaan, jossa Lulu löytää vihdoin sisäisen blondiutensa. Lopulta hän päätyy kadulle tienaamaan; tässä on jotain, mikä kohtaa hienosti Bergin symmetriakaipuun – voisi sanoa että "vanha" Lulu nousee siitä tematiikasta, johon Klemolan Lulu päättyy.

Klemolan teatterikielen tuntevat eivät osaa hämmästyä enää mistään. Siinä missä alkuperäinen Lulu on täynnä hienoja yksityiskohtia naisen sielunliikkeistä, Klemola rakentaa lööppien maailmasta kumpuavien ilmeiden, eleiden ja fyysisten maneerien kautta rikasta näyttämökieltä. Jos on haltioitunut esimerkiksi Klemolan näytelmistä Kokkola tai Kohti kylmempää, on Lulu ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Produktiota voi arvostella siitä, että orkesteri ei väärinpäin sijoitettuna ole tarpeeksi kuuluva, näyttötapahtumat ja orkesteri eivät ole vuorovaikutuksessa ja näyttämökuva on liian yksioikoinen. Joskus laulajien ääni hävisi huolestuttavasti heidän kääntäessään selkänsä eri katsomoalueille.

Kritiikki ei olisi kuitenkaan reilua: Kokkolan ooppera ei vieraile Suomen Kansallisoopperassa, jossa olisi riittävät tilat ja resurssit oopperan monimuotoiseen esittämiseen. Oopperaseurueen, joka julkisen rahoituksen vähäisyyden vuoksi joutuu kattamaan kohtuuttoman suuren osan budjetistaan pääsylipputuloilla, on yksinkertaisesti sopeutettava projekti vaatimattomampiin puitteisiin. Vaikeissa olosuhteissa luovuus kuitenkin usein vain lisääntyy.

Kokkolan ensemble on vahva, ja esityksen musiikillinen toteutus on kauttaaltaan korkeatasoinen. Laulajista erityisesti nimiroolin laulanut sopraano Anu Komsi, tenori Mati Turi sekä baritoni Hannu Niemelä olivat äänellisesti loisteliaita. Lavastus, puvut ja valot on sopeutettu taidokkaasti ja kekseliäästi vallitseviin olosuhteisiin. Maestro Sakari Oramo loihti Radion sinfoniaorkesterista ilmoille muhkean Berg-soinnin.