- Kuva: Filmikamari
Miehet, jotka vihaavat naisia -elokuvan pääosanäyttelijät Michael Nyqvist ja Noomi Rapace.
On jotain mätää Ruotsin maalla. Suurelokuvassa ”Miehet, jotka vihaavat naisia” puhkotaan kansankodin paiseita niin, että häijyä tekee. Samalla se on komea, viihdyttävä ja ehkä terapeuttinenkin teos.
Jukka Kemppinen on blogissaan pohdiskellut sitä seikkaa, miten on mahdollista, että Ruotsi pystyy tuottamaan tasaisesti miljoonapainoksiin yltäviä kirjailijoita kuten Jan Guillou tai nyt tämä, tosin jo vuonna 2004 kuollut Stieg Larsson? Miksi se ei onnistu Pohjanlahden tällä puolella?
Kysymys on hyvä, mutta siihen on pirun vaikea antaa yksiselitteistä vastausta.
Tanskalainen Niels Oplev on ohjannut tämän Larssonin romaanitrilogian ensimmäisen osan, ja loputkin kuulemma filmataan, tosin toisen ohjaajan voimin.
Minusta Oplev olisi voinut jatkaakin, koska jännäri on varsin sujuvaa työtä.
Toivottavasti pääpari ei vaihdu, sillä Michael Nyqvist ja Noomi Rapace ovat osiinsa mitä mainioimmin sopivat näyttelijät. Heihin voi luottaa, ja niin ohjaaja Oplev viisaasti tekeekin.
Nyqvist on sankarijournalisti Blomqvist ja Rapace taas Lisbeth, jännittävän originelli tietokonenero ja punkkarihahmo. Yhdessä parivaljakko alkaa selvittää teollisuussuvun menneisyyden kaameuksia.
Hirveyksiä tosiaan löytyy siihen malliin, että katsojaa alkaa väliin todella ahdistaa. Tuntuu kuin katsoisi jotain painajaista. Kaipa se on hyvän jännärin merkki.
Tietokoneiden räpläämisellä on Larssonin kerronnassa iso rooli. Sellainen kääntyy usein elokuvissa keinotekoiseksi ja tylsän oloiseksi, mutta tässä ei sellaista tunnetta synny. Palapelissä on niin monia muitakin nappuloita, kuten esimerkiksi valokuvat, joita tutkiskellaan suorastaan Antonionin mieleentuovalla intensiteetillä.
Elokuvan roistot muodostavat semmoisen fasisti-sovinistiporsasgallerian, ettei pahemmasta väliä. Onneksi sitä tasapainottaa sympaattisen pääparin hienovaraisesti kehittyvä suhde ja keskinäinen hellyys. Muutoin elokuvaa ei kestäisi katsoa ollenkaan.
”Miehet, jotka vihaavat naisia” on kestoltaan pitkä, muttei lainkaan pitkästyttävä elokuva. Täytyy toivoa, että se löytää yleisönsä myös tällä puolen Pohjanlahtea.