Oikea suora

Jukka Hytin ohjaama ja dramatisoima Oikea suora operoi monella tasolla hämmennyksen kanssa. Q-teatterin Oikea suora yhdistää talk-show -parodian, virolaisen nykyrunon, interaktiivisuuden ja jonkinlaisen vienon nostalgian.

Ja miten sen saa toimimaan tänä päivänä Helsingissä? No ei kait mitenkään. Eipä silti hätää. Q-teatterin esitys ei pyrikään toimimaan, vaan etenee iloisesti hämmennyksen ja tarkoituksellisen myötähäpeän saattelemana kurkkaamaan milloin Neuvosto-Viron loppuaikoihin, milloin tähän hetkeen.

Oikea suora operoi monella tasolla hämmennyksen kanssa. Yleisö joutuu ymmälleen tyylilajin edessä, ja virolaisissa runoissa virolaiset ihmettelevät tätä päivää. Lisäksi henkilöhahmot myös näyttelevät hämmentyneitä, talk shown juontaja Miss Eesti vuodelta -89 (Annaleena Sipilä) on pihalla.

Samoin ovat ulalla hänen kaksi vierastaan, entinen taitoluistelija ja nykyinen paljastuskirjailija Katariina Väin (Lotta Lehtikari) sekä 80-luvun runoilijasuuruus, nykyinen viiden pennin Bukowski Peeter Rinnak (Sami Lanki). Kaikkien heidän loistonsa on jäänyt jollain lailla Neuvosto-Eestiin. Puvustus alleviivaa henkilöiden jämähtämistä varsin riemukkaasti.

Keskusteluohjelman vetäjä hallitsee maneerit suvereenisti, ja kliseet osataan esityksessä muutenkin. Kokonaisuuden muoto on kuitenkin hakusessa ja parodian nasevuudet toistuvat aika samankaltaisina ja alkavat turruttaa. Parodia on onneksi vain yksi juonne esityksessä eikä peitä alleen sen muita ansioita.

Esityksen aiheuttamassa hämmennyksessä on voimaa, etenkin kun sitä käytetään hyväksi koko esityksen upotusrakenteessa. Videopätkät, välimainokset ja studiovieraiden heijastukset takaseinän ruutuihin sekä studio-ohjaajan väliohjeet hämmentävän yleisöä, joka saa tavallaan roolin osana showta, studioyleisönä. Upotustekniikka antaa esitykselle sen kaipaamaa leikkiä. Yleisö on osana esitystä, joka on osa esitystä ja vieläpä näemme sen saman esityksen taltioituna reaaliaikaisesti. Hämmennys ei vain vallitse, se myös monistuu. Henkilötkin alkavat jakautua useiden eri runojen puhujiksi.

Ennen keskusteluohjelman starttia pääsee ääneen studio-ohjaaja (Jarkko Partanen), joka aloittaa esittämällä Kivisildnikin runon Tuottajan meili Väinämöiselle. Runossa toivotaan, että Väinämöinen osaisi vähän pysytellä markkinaraossaan eikä tulisi järisyttämään muiden olemassaoloa. Jo lähtölaukauksessa kajahtaa koko esityksen läpi kulkeva teema: mistä puhua, kun kaiken saa sanoa, ja enemmänkin? Elisabet Suoran ensimmäinen sisääntulo antaa vastauksen. Ei mistään. Elisabet Suoran kasvoille on sulanut sovinnaisuuden kalvo, jota tuskin voi repiä enää irti vahingoittamatta kasvoja.

Hiljalleen show friikkeineen häipyy ja runot jäävät elämään vangitsevina, mutta silti kysyvinä ja kepeinäkin tulkintoina. Puhutaan rahasta, sanan merkityksettömyydestä, vähän lapsuudesta, ja ironisoidaan virolaista kansanluonnetta brysseliläisvirkamiehen (Juhan Ulfsak) videotervehdyksen myötä. Ja puhutaan vielä vähän massista, jota on saatava sassiin, vaikkapa runoja kirjoittamalla. Monissa suomennetuissa säkeissä helisee ryhdikkään viron kielen staccatot. Valotilanteet ja musiikki syventävät tunnelmaa aste asteelta. Ihmiset alkavat näkyä friikkien takaa.

Annaleena Sipilässä on söpön pienestä koostaan huolimatta jotain aika suurta eleganssia, jolle voisi löytyä enemmänkin käyttöä Helsingin teatterilavoilla. Lotta Lehtikari tekee jälleen hyvän muodonmuutoksen. Katariina Väinin kohotetusta karikatyyristä hän laskeutuu kontaktiin yleisön kanssa ja vastaa yhdestä esityksen koskettavimman runon, Triin Soometsin Raaka-ainetta, herkästä tulkinnasta. Siinä lapsi oppii, että äidit rakastavat tuhmiakin lapsia ja eivät rakasta kilttejäkään. Sami Lanki ja yhden naisen House Band Mirkka Hakala haikailevat tragikoomisesti punknuoruuttaan.

Oikeassa suorassa laulavan vallankumouksen nuoret elävät tukevaa keski-ikää. Heidän lapsensa syntyvät kännykät kädessään ja heidän äitinsä ja isänsä sukkuloivat muistojensa öissä. Nelikymppiset sen sijaan ovat pudonneet väliin, eivät ihan osaa nielaista länttä, ovat ulkopuolisia idässä, ovat ostaneet jo niin monta identiteettiä, että enää eivät jaksaisi tehdä yhtään mitään. Nyt, kun itsensä saisi keksiä uudelleen, ei voimia enää riitä.

Virolaiset puhuvat runoissaan suoraan. On kiire elää, ansaita ja tallata lapselle urapolku valmiiksi. Vaikka sana on nyt Virossa vapaa, niin silti vain runot kertovat totuuden, puhuvat suoraan. Media taas kiertää kaiken oleellisen, vaikka uho on kova ja keskusteluohjelman nimikin Oikea suora. Miten tässä näin on päässyt käymään?