Gallerianäyttely on yhteensä yhden taiteilijan tai jonkin temaattisen kokonaisuuden ympärille muodostuneen ryhmän tarkoin harkittu esiintyminen. Poikkeuksen tästä muodostavat usein kesä ja toisinaan joulunalus, jolloin galleriat esittävät omaan ”talliinsa” kuuluvien taiteilijoiden tuotoksia useimmiten melkoisina tilkkutäkkeinä.
Muutamassa vuodessa suoraan Helsingin galleriaelämän huipulle noussut Galleria Heino on pannut esiin kymmenen taiteilijan joulunalusnäyttelyn. Siinä on mukana niin maalausta, veistosta, videota kuin valokuvaakin. Luulisi, että pienet galleriatilat olisivat tällaisella kokoonpanolla lattiasta kattoon täynnä toisiaan syöviä teoksia, mutta ennakkoasenne osoittautui perin juurin vääräksi. Lopputulos on varsin hienostunut kokonaisuus, jossa epäilemättä tahattomasti syntyvät vuoropuhelutkin tuntuvat täysin raikkailta.
Gallerian etuhuoneessa ovat valokuvaajista mukana Pekka Luukkola, Jyrki Parantainen ja Marjukka Vainio. Kaikki toimivat luonnon ja kulttuurin välisessä heiluriliikkeessä ja kukin varsin vähäeleisesti. Parantainen lähestyy maisemaa käsitteellisesti ja muuttaa horisontin myös sanojen maailmaksi. Maailmamme rajat tulevat näin varsin silmän- ja mielenruoaksi.
Luukkola kuvaa aikaa ja liikettä pohjoisessa maisemassa; ihminen on läsnä esimerkiksi pitkän valotusajan tuottamina viitteellisinä jälkinä. Vainio kuvaa kasvien maailmaa läheltä ja taustastaan irrottaen luoden näin varsin poeettisen ja häkellyttävän kauniin maailman. Valokuvaajien kanssa esiintyy pienellä videollaan Lauri Astala, jonka utuisessa teoksessa kuvattu Rooma muodostaa meditatiivisen assosiaatiopinnan.
Takahuone on varattu maalareille ja yhdelle komealle veistoskokonaisuudelle. Kirpputoritavaraa kasaavan Mikael Pohjolan tavoite on löytää hyödyttömän materiaalin kauneus ja ihmeellisyys. Ja kyllä hylätyt peltipurkit isona installaationa ovatkin aika ihmeellinen ja yllättävän kaunis kokonaisuus!
Stiina Saarinen tutkii naisten maailmaa, seksuaalista identiteettiä, kauneuskäsityksiä ja vallankäyttöä tutulla groteskilla tyylillään. Anssi Törrönen elää puolestaan poikien maailmassa; teosten raju fyysisyys yhdistää onnistuneesti maalaustaiteen väriongelmat yhteiskunnalliseen kannanottoon. Miikka Vaskola maalaa abstraktia maisemaa, jossa itse tekniikkaa – hiili, muste, pigmentti, grafiitti... – näyttelee myös omaa osaansa.
Joukon nestori Jan Kenneth Weckman kertoo kuitenkin nuorekkaasti ”sämpläävänsä omien maalaustensa perinneruokaa, viivastoja ja värejä” ja tuntuukin löytävän maalauksen ilon ja kiinnostavuuden aina uudestaan. Samuli Heimonen on löytänyt oman kielensä, jossa ”muurahaisina” askaroivat ihmiset muodostavatkin yllättäen kuin jättimäisen eläinhahmon. Kulttuurin ja luonnon vuoropuhelu saa näin hienon metaforisen asun.
Vailla teemaa oleva yhteisnäyttely voi kuin voikin olla hieno kokonaisuus, joka kertoo myös tehokkaasti sen, miten monin tavoin taide voi aiheitaan lähestyä – edelleenkin vuosi vuoden jälkeen, vaikka erilaiset murrokset ja laajentumat taidemaailmaa ravistelisivatkin.
Yhteisnäyttely Galleria Heinossa Helsingissä 24.11.–16.12.

Kommentit
"Luukkola kuvaa aikaa ja
"Luukkola kuvaa aikaa ja liikettä pohjoisessa maisemassa; ihminen on läsnä esimerkiksi pitkän valotusajan tuottamina viitteellisinä jälkinä."
Ei uskoisi, että ikivanhoja valokuvauksen kliseitä viitsitään tuoda framille. Ja oikein "viitteellisinä jälkinä". Onkohan niin, että digiajalla on oikeus tehdä kaikki uudestaan muka uusina ideoina?
Tupla, sorry
Tupla, sorry
Enhän minä väittänyt,
Enhän minä väittänyt, että kyse on "uudesta ideasta". Suurin osa taiteen ideoista ja teemoista on moneen kertaan nähtyä, mutta eivät ne tunnu välttämättä tyhjenevän. Olen nähnyt esimerkiksi hienoja maisemamaalauksia aivan viime vuosinakin, mutta mieleeni ei ole tullut lainkaan se, että pitäisikö näitä nyt enää maalata, kun maisemamaalaukset on jo kerran tehty. Luukkolan työt ovat aika hienoja, eikä niiden pointti tyhjene pelkällä pitkällä valotusajalla. Se on vain yksi lisä.
Otso Kantokorpi