- Kuva: Siltala
Annina Holmbergin omaelämäkerrallinen Kaiku-romaani kertoo äidistä ja tyttärestä. Tytär on boheemin teatteriperheen ainokainen, jonka sisaruksia ovat vanhempien taiteelliset työt. Äidillä on kolme lasta, oma työnsä ja takana paitsi tyttärenä olo myös lukuisia hyvän äidin roolimalleja.
Tyttärenä kertoja on suvereeni ja viihtyy roolissaan, mutta äitinä häntä ahdistelevat niin naapuruston luomu- ja uraäideiltä kuin tyttökirjoista opitut mallit. ”Sitä syntyy tyttäreksi, mutta ryhtyy äidiksi”, hän toteaa ja peilaa itseään niin fiktion äiteihin kuin omaan äitiinsä.
Romaanissa äitiyttä pohditaan laveasti, muttei miltään erityisen uusilta näkökannoilta. Pikku naisten Mrs. Marchin ja Tommin ja Annikan äidin kaltaiseksi pyrkivä kertoja menettää jälleen kerran malttinsa lastensa kanssa ja joutuu toteamaan: ”Minusta tuli Eemelin isä ja Muumipappa, luojan kiitos ei sentään kännistä mörköä."
Annina Holmberg on ohjaajalegenda Kalle Holmbergin tytär. Myös hänen äitinsä Ritva Holmberg on ohjaaja ja teatterintekijä. Lapsuusmuistot tarjoavat siis kiinnostavan näkökulman suomalaiseen teatterihistoriaan.
Kertoja on tyttären roolissa seurannut vanhempiensa produktioiden valmistumista ja kantanut huolta niiden vastaanotosta. Teatteriperheen elämästä kerrotaan miellyttävän arkisesti. Kaiku keskustelee kiinnostavasti toisen tänä keväänä julkaistun romaanin kanssa: Elina Halttusen Saaressa kaikki hyvin kertoi myös teatteriperheen lapsen kasvamisesta.
Holmbergin kerronta on rosoista. Muistot erotetaan nykyhetken pohdinnasta kerronnallisilla keinoilla. Lapsuuden tapahtumien kulkua kuvaillaan suorastaan poeettisesti, mutta nykyajassa kertoja vaihtaa usein arkisempaan tyyliin ja pohtii äitiyttään jutustellen. Tyttärenä olosta muodostuu viimeistellympi kertomus, kun taas äitiys on yhä käynnissä oleva prosessi.
Ennen kaikkea Kaiku on käyttökirjallisuutta: se pohtii äitiyttä viihdyttävästi ja tarjoaa hauskoja teatterianekdootteja. Holmberg kuvaa aiheitaan uskottavasti, mutta ajoittain jutusteleva tyyli tuo tekstiin turhaakin löysyyttä, jonka yli päästäkseen lukijan täytyy olla kiinnostunut nimenomaan kirjan aiheista.