- Kuva: Pekka Niittyvirta
Minna Puolanto ja Matti Laine.
Korjaamo-teatterin Kulmasalissa viime viikon perjantaina ensi-iltansa saanut Hiljaisen miehet -teatteriryhmän Syyttäkää! Uhria! ei ole ensimmäinen mediakritiikkiä harjoittava esitys tänä keväänä.
Kansallisteatterin Kuka kukin on? sekä Q-teatterin Oikea suora asettuvat sille aiheen puolesta luonteviksi kumppaneiksi. Yhteneväisyyksiä löytyy myös Ryhmäteatterin Päällystakin ja Ylioppilasteatterin Valtuuston kanssa.
Syyttäkää! Uhria! asettuukin ammattiteatterimaisesti hienosäädetyn, mutta ylioppilasteatterimaisesti poliittisesti julistavan teatteri-ilmaisun välimaastoon. Esitys ei pelkää katsoa maailmaa yhdeltä kannalta, eikä se tarjoa jokaiselle jotakin.
Sen kantikkuus ei tarkoita tässä tapauksessa naiiviutta, vaikkei toisaalta suurta syvyyttäkään – tyylilajinsa puolesta se luiskahtelee käsistä liukkaan saippuan tavoin; mikä onkin sille ehdotonta plussaa. Syyttäkää! Uhria! on tragikomediaksi varsin kaikkiruokainen, sen sisältä paljastuu niin pitkälle vietyä absurdiutta kuin ripauksia eroottisesta trilleristäkin.
Teemu Kaskisen ja Marko Järvikallaksen kirjoittaman näytelmän pohjana on käytetty Kimmo Sasille kaksi vuotta sitten tapahtuneen kolarin uutisointia. Kehystarinassa poliittisen uransa huipun jo ajat sitten menettänyttä Pentti Koiraa pidetään jo kehäraakkina, joka tuskin tulee enää nousemaan merkittäville paikoille.
Auto-onnettomuus kuitenkin muuttaa kaiken; median ja sen myötä kansan sympatiat alkavat valua hänen syliinsä – ja sitä hunajaa riittää. Ja sen myötä valtaa, jolle ilmaantuu muitakin ottajia. Mutta millaista valtaa, millä keinoin ja mitä varten? Realismista irrotaan koko ajan kauemmas ja kauemmas.
Julkisuus on jo aikoja sitten nielaissut Pentti Koiran. Joutuuko hänen nahkoihinsa asettuva Hokkanen kokemaan saman kohtalon? Välillä näyttelijät asettuvat ikään kuin antiikin kuoron nykyversioksi ja huutelevat median ja kansan möläyksiä tarinan päälle. Rehdin suomalaisuuden rippeet saavat kyytiä.
Neljälle näyttelijälle ja yhdelle päättömälle, ontolle puvulle (Pentti Koira) kirjoitettu näytelmä alkaa esityksenä ihan väkivahvasta ja groteskiudessaan ekspressiivisestä kuvasta ja tilanteesta. Hokkanen antaa seksuaalissävyteistä terapiaa Pauliina Juxille hevospiiskalla. Hevoset laukkaavat läpi näytelmän odottamattomalla tavalla. Metafora on härskiydessään paljastava. Valitettavasti alkutilanne jää liian kauaksi aikaa staattiseksi ja kokonaisuus rullaa jähmeästi varsin kauan.
Hiljalleen esitys vetreytyy.
Visuaalinen suunnittelu nivoutuu kokonaisuuteen mallikkaasti. Muutamat tarkkaan valitut esineet, asemoinnit, äänitehosteet, valokeilat ja yksityiskohdat kertovat Järvikallaksen harkitsevasta ohjauksesta ja tuottavat skarppiudessaan katsojalle mielihyvää.
Näyttämöllepano ja tekstin teatterillisuuden kirkastaminen vääntävät näytelmästä esiin lisäkierroksia, joita tekstistä ei välttämättä löydy. Esityksen heikoin lenkki onkin epätasainen teksti, sillä selkeäksi ohjatun ja tiheätunnelmaisen esityksen intensiiviset näyttelijät osaavat triviaaleillakin repliikeillä suorastaan leikata ilmaa.
Pentti Koiran tyttären Kristiina Koiran (Nelly Hristova) mies, suhteellisen työtön terapeutti Hokkanen (Matti Laine) pujahtaa Pentti Koiran nahkoihin ainakin jossain todellisuudessa. Politiikan toimittaja Veikko Munnukka (Riku Korhonen) hoksaa skuupin. Mutta riittääkö kenenkään rohkeus mihinkään todelliseen tekoon? Pentti Koiran avustaja Pauliina Jux vetelee jonkin verran naruista, mutta pian valta katoaa häneltäkin. Naishahmot leijuvat tavoittamattomissa, sillä myös näyttelemisen puolesta heissä on jotain epärealistisen poseeraavaa, ja se itse asiassa sopii kuvioon varsin erinomaisesti. Sen sijaan miesnäyttelijät ovat erityisen maanläheisiä ilmaisussaan, ja hyvinkin tarkkoja. Erityisesti Laineen kyky näytellä äänellään ja Korhosen muutama nappiin ajoitettu, raskaasti putoava kommentti puhkaisevat huumorille tilaa.
Hiljaiset miehet -ryhmän edellisen, niin ikään Kaskisen kirjoittaman näytelmän perusteella odotin komiikkaan enemmän omaperäisiä yksityiskohtia, nyt huumorista löytyi myös jo vähän liian varman päälle tehtyjä, keski-ikäisen varovaisia valintoja. Näytelmän muoto ja sen sisälle syntyvä tyylilajien kädenvääntö tarjoaa kuitenkin kutkuttavaa omaperäisyyttä, samoin sen anarkistinen, mutta analyyttinen sanoma, jota ei käy etukäteen paljastaminen.