Vähemmistöt Virossa: ”Ihmisiä helppo kiihottaa”

Viron Taideakatemian taidehistorian professori ja toimittaja David Vseviov pitää itseään sekä virolaisena että juutalaisena. Vseviov ei ole edes kovin halukas määrittelemään kansallista identiteettiään.

Hänelle virolaisuus tarkoittaa ensisijaisesti Viron kansalaisyhteiskunnan jäsenyyttä. Puheita Viron etnisistä konflikteista Vseviov piitää liioiteltuina.

Kaksikielisenä hän puhuu sujuvasti sekä viroa että venäjää.

–Venäjänkielisistä 80 prosentin kanssa voimme puhua normaalisti, meidän ei tarvitse kohdella heitä venäläisinä. Lopun 20 prosentin kanssa tarvitsemme taitavaa sosiaalipsykologiaa. Mutta sitähän tarvitaan joillekin vironkielisillekin – heitä, jotka kylväävät Internetissä viroksi vihaa, on vaikeampi sopeuttaa yhteiskuntaan kuin joitakin venäjänkielisiä, Vseviov sanoo.

Iivi Anna Masso: Professori David Vseviov, mitä kansallisuus sinulle tarkoittaa?

David Vseviov: Etnisyys on kuin peili: siinä näet toisten reaktioita, muut kutsuvat sinua virolaiseksi, venäläiseksi, juutalaiseksi. Ihmisiä määrittelevät niin monet kriteerit, kansallisuus on listallani viimeinen. Kun etnisyyttä on niin vaikea määritellä, sitä on helppo käyttää ihmisten manipulointiin. Mikään ei ole niin helposti manipuloitavissa kuin kansallistunne. Parissa-kolmessa viikossa ihmisestä voidaan tehdä kansallisen ryhmän edustaja – saksalainen, juutalainen, venäläinen. Viron asukkaista oikein tekemällä tehdään etnisten ryhmien edustajia.

IAM: Viron vähemmistöjen yhteydessä puhutaan paljon myös kielipolitiikasta.

DV: Kieli on hyvin tärkeää. Ihmisestä tulee ihminen vasta yhteiskunnassa, kommunikaatiossa muiden kanssa. Toista ihmistä on vaikea ymmärtää ymmärtämättä hänen kieltään. Se on myös merkki halukkuudesta ymmärtää. Jos ihminen elää jossain kieliympäristössä kaksikymmentä vuotta eikä ymmärrä kymmentä sanaa sitä kieltä, se tarkoittaa, että hän ei halua, häntä ei kiinnosta. Asiaan liittyy myös valtion turvallisuus. Ei ole normaalia, että joudumme antamaan informaatiota vieläkin kahdella kielellä, mutta valitettavasti niin pitää tehdä. Se on valtion edun mukaista, koska emme ole onnistuneet saamaan ihmisiä opettelemaan kieltä vapaaehtoisesti. Jotkut täällä asuvista venäläisistä eivät pysty siihen, koska he ovat tulleet tänne tietämättä, että he tulevat toisen kulttuurin alueelle. Heihin saamme yhteyden vain venäjänkielisen median kautta.

IAM: Olisiko kansallisuuksilla vähemmän väliä, jos viro olisi kaikkien yhteinen kommunikaatiokieli?

DV: Kyllä, se olisi ihanteellista.

IAM: Mikä estää tämän ihanteen toteutumista?

DV: Tämä uusi kielivähemmistö on tullut tänne täysin eri tavalla kuin Euroopassa muutetaan maasta toiseen. Sitä ei voi verrata vaikkapa kurdilaistaustaisiin ihmisiin Saksassa, he muuttivat toisenlaisten sääntöjen puitteissa. Kun poliittinen tilanne yhtäkkiä muuttuu, ja “minun kotini”, jossa oli 15 huonetta, osoittautuukin taloksi, jossa on 15 kotia lukituin ovin, se on joillekin mahdotonta hyväksyä. He eivät koskaan ala puhua sen huoneen kieltä, he jatkavat asunnon suurimman huoneen kielen puhumista, kuten ovat tottuneet tekemään. Yhtäkkiä he löytävät itsensä talon pienimmissä huoneessa, jotkut heistä eivät ikinä hyväksy sitä, se suututtaa heitä. He eivät halua muuttaa pois, he haluavat potkaista oven sisään, jotta se vanha yksikielinen talo olisi taas pystyssä. Tällaisia ihmisiä ei voi muuttaa, mutta se on jo turvallisuuskysymys, ei kulttuurikysymys. Eivät kaikki venäjänkielisen vähemmistön edustajat ole tällaisia. Suurin osa on tavallisia, normaaleja ihmisiä.

IAM: Monien eurooppalaisten on vaikea ymmärtää, että ongelma on siinä, etteivät jotkut Viron maahanmuuttajat ymmärrä muuttaneensa toiseen maahan.

DV: Eurooppalaiset eivät ymmärrä sitä. Se on kuin vuoden 1942 suur-Saksa olisi jäänyt hallitsemaan Tanskaa ja Norjaa muutamaksi vuosikymmeneksi, ja sitten jättänyt jälkeensä satoja tuhansia saksalaisia, kun he olisivat taas vapaita. Miltä heidän suhteensa näyttäisivät? Euroopassa ei ole vastaavaa ennakkotapausta.

IAM: Miten Viro pystyisi kotouttamaan tämänkin vähemmistön osan?

DV: Miksi aina odotetaan, että virolaisten on tehtävä jotain, jotta jotain tapahtuisi venäläisille? Virolaisten ei tarvitse tehdä mitään. Meidän tulee tehdä tavallisia asioita. Urheiluseuroja, kansalaisjärjestöjä, taideklubeja. Jos keihäänheittäjät kokoontuvat kerhoonsa, he eivät ajattele taustaansa. Aktiivinen sopeuttamispolitiikka aiheuttaa vastarintaa. Minäkään en kestäisi sitä. Haluan, että minulle puhuttaisiin kuin ihmiselle, eikä kansallisuuden edustajalle. Venäjänkielisistä 80 prosentin kanssa voimme puhua normaalisti, meidän ei tarvitse kohdella heitä venäläisinä. Lopun 20 prosentin kanssa tarvitsemme taitavaa sosiaalipsykologiaa. Mutta sitähän tarvitaan joillekin vironkielisillekin – heitä, jotka kylväävät internetissä viroksi vihaa, on vaikeampi sopeuttaa yhteiskuntaan kuin joitakin venäjänkielisiä.

IAM: Uskotko, että etniset ryhmät tarvitsevat oman poliittisen edustuksen?

DV: Ei etnisellä ryhmällä ole intressejä, ihmisillä on. Mitä väliä on kansallisuudella, jos autovero nousee tai kadut ovat kauheassa kunnossa? Jopa kielen ja kulttuurin kohdalla yhteys ei ole itsestäänselvä. Tietysti etnisiä poliittisia puolueita voidaan perustaa. Olen kansallisuudeltani juutalainen, me voisimme perustaa juutalaisen puolueen, jonka tavoitteena on Viron liittäminen Israeliin. Sehän on järjetöntä! Ymmärrän kansallisia tavoitteita politiikassa, jos jään jotain paitsi kansallisuuteni takia – kuten 30-luvun Saksassa, en olisi voinut mennä kirjastoon. Mutta onko Virossa kansallisuuteen perustuvia rajoitteita? Ei tietääkseni. Valtion virkojen täyttämisessä kansalaisuudella on väliä, mutta ei kansallisuudella. Neuvostoliitossa kansallisuus oli tärkeämpää. Se oli kirjoitettu passiin, viidentenä kohtana sukunimen, etunimen, isännimen ja syntymäpäivämäärän jälkeen. Kun se viides määrittelijä oli “juutalainen”, joihinkin korkeakouluihin ei päässyt, esimerkiksi Kansainvälisten suhteiden instituuttiin.

IAM: Neuvostoliitossa siis juutalaisia syrjittiin suoraan?

DV: Ennen Stalinin kuolemaa valmisteltiin kaikkien juutalaisten lähettämistä Siperiaan. Baikalin järven rannalle oli jo perustettu juutalaisten autonominen tasavalta, kyltit olivat valmiina venäjäksi ja jiddishiksi. Se alkoi “lääkäreiden prosessilla”, jossa kuutta juutalaista lääkäriä syytettiin poliittisen johdon myrkyttämisestä. Stalinin kuolema keskeytti tämän kyyditysten aallon, mutta nimilistat ja vaunut olivat jo valmiina.

IAM: Mitä mieltä olet väitteistä, että etniset suhteet ovat kiristyneet Virossa?

DV: Samaa kysyi minulta eräs venäjänkielinen tv-kanava. Kysyin toimittajalta, olivatko hänen henkilökohtaiset suhteensa virolaisiin muuttuneet. Hän sanoi, etteivät olleet. Eivät minunkaan suhteeni venäläisiin. Jos ihmisten henkilökohtaiset suhteet eivät olleet muuttuneet, mikä sitten on muuttunut? Jännityksestä on paljon puhetta, mutta kukaan ei tunnu tietävän, missä sitä jännitystä on. Tällaisia asioita on niin helppoa käyttää hyväksi, mutta ne eivät ole todellisia. Sama koskee myös historian tulkintaa. Jos niiltä nuorilta miehiltä, jotka mellakoivat Pronssisoturin patsaan siirtämisen jälkeen ja väittivät heidän sotamuistojensa jotenkin loukkantuneen, olisi kysytty, mistä sodasta he puhuivat ja kuka milloinkin ja missä taisteli, he eivät osaisi vastata, heitä ei oikeastaan kiinnosta se, mutta tässä on niin helppoa käyttää kansallisuuden korttia.

IAM: Onko kysymys sitten enemmänkin poliittisista intresseistä?

DV: Poliittisia vallanpitäjiä kiinnostaa löytää yksinkertaisia keinoja kasvattaa valtaansa. Vetoomus kansallistunteeseen on halvin populismi ihmiskunnan historiassa. Ihmisiä on vaikea kiihottaa muuten, mutta heitä on helppo kiihottaa virolaisina, venäläisinä tai saksalaisina. Ja kun kerran henki on päästetty pullosta, sitä on vaikea saada sinne takaisin. Prosessi voi edetä äärimäisyyksiin.

IAM: Onko mielestäsi mielekästä puhua erillisistä kansallisista “yhteisöistä”?

DV: Kaikki etnisyyteen vetoavat tapahtumat ovat turhia, ne eivät johda minnekään. Vaikka niiden tavoitteena olisi integraatio, ne eivät integroi ihmisiä kansalaisina, vaan kansallisuuksina. Tällaiset tapahtumat toimivat omia tavoitteitaan vastaan. Se on kuin lääkettä – sairausten ennakointi on suotavampaa kuin hoito, vaikka hoitoakin tarvitaan, kun asiat ovat päässeet jo pahasti käsistä.

IAM: Miten toivot Viron etnisten suhteiden kehittyvän?

DV: Meidän pitäisi yrittää tehdä Virosta yksi Euroopan viidestä demokraattisimmasta ja sivistyneimmistä yhteiskunnista – ei tarvitse olla viiden rikkaimman joukossa. Tarvitsemme valtion, jossa eläminen on arvo sinänsä. Tarvitsemme arvoja, demokraattista yhteiskuntaa, jossa ihmiset ovat ennenkaikkea ihmisiä, ei etnisten ryhmiensä edustajia. Kun on vapaa julkinen tila ja mahdollisuus ajatusten vaihtoon, mihin sitten tarvitaan etnisiä puolueita?