Näyttelyarvio: Toikan ellipsejä Sculptorissa

Pidin kovasti kymmenen vuotta sitten Antero Toikan (s. 1954) ehdotuksesta Kekkos-monumentiksi. Vuosisatani-teos tuli Suomen historian suurimmassa kuvanveistokilpailussa 1997 toiseksi, ja jos olisin itse ollut palkintolautakunnassa, olisin ollut vaikeuksissa: Toikan minimalistinen, mustasta graniitista tehtäväksi tarkoitetuttu taideteos Vuosisatani, Samuli Paulaharjun kirkkovenepiirrosta vuodelta 1816 mukaileva, maassa makaava pitkä ja solakka kappale oli kertakaikkisen kaunis ja tyylikäs.

Ei ole sattumaa, että ajatukseni harhailevat Toikan yksityisnäyttelyssä Face in the Space tähän kymmenen vuoden takaiseen monumenttikilpailuun, koska tavallaan Toikka työstää Vuosisatani-teoksen teemoja uusissa pienimuotoisissa teoksissaan.

Kun kuvanveistäjä tekee julkista veistosta, hän analysoi tarkasti paikan, tilan johon teos tulee. Toikka on toiminut pitkään päinvastoin. Hän on katsonut, miten veistos muuttaa ympäristöä, johon se sijoitetaan: hänen veistoksensa ovat matkustaneet ympäri kaupunkia tai moottoriteiden varsia etsien paikkaa, joka niille sopii.

Himmeli putkahti vuosina 1991–1992 esille milloin missäkin päin Helsinkiä, kunnes löysi lopullisen paikkansa Puotilasta. Orangerie on myös matkustanut pitkin kaupunkia ja on Sculptorin näyttelyyn liittyen asettunut nyt Kauppahallin viereen. Toikan ilmaisema motto ”taideteos virittää tilan ja tila virittää kokemuksen” on ollut tämän kahden vuosikymmenen projektin iskulause. Toikan Kasvukäytävää ovat autoilijat saaneet tiirailla vuoden verran nelostien varressa Mäntsälässä.

Toikka käyttää teoksissaan lähinnä terästä, jonka pinta on kiillotettu tai maalattu ”kliiniseksi”, teollisen tuotteen tapaiseksi pinnaksi. Tämä lienee vieraannuttava temppu, jolla halutaan saada huomio kiinnittymään muotoihin ja tilaan ja toisaalta pohtimaan teollisen, monistetun ja uniikin problematiikkaa. Myös työskentelytavassaan Toikka toteuttaa samaa: hän ei tee töitään yksin, vaan käyttää apunaan insinöörejä ja arkkitehtejä. Missä alkaa ja loppuu taiteilijan panos? Missä alkaa ja loppuu katsojan osuus?

Toikka leikittelee geometrisilla muodoilla, havaitsemisella, kaksiulotteisella ja kolmiulotteisella. Milloin kaksiulotteinen muuttuu tilaksi (Via Dolorosa)? Milloin abstrakti figuuriksi? Geometrinen orgaaniseksi? Milloin symmetria rikkoutuu ja mitä se saa aikaan? Milloin ja miten banaali ja populaari (kuten joulukuusi-kitsi) muuttuu taiteeksi? Ja niin edespäin.

Meillä on tapana keksiä hahmoja muodoista ympärillämme, pilvistä, kannoista jne. Toikka panee etsimään niitä ellipseistä, silhueteista jne. mutta jättää jäljelle epäilyksen, onko se sittenkään kasvot, onko se sittenkään puu? Mitä oikeastaan näemme, kun näemme ellipsin? Mitä näemme, kun näemme kasvot?

Galleria Sculptor, Etelänranta 12, Helsinki: Antero Toikan veistoksia Face in the Space 16. joulukuuta saakka. Orangerie-veistos Kauppahallin vieressä.