Siniväriset

Siniväriset on näköalojen teatteria, jota vaihtoehdottomuuden aikana tervehtii ilolla. Suomenlinnan kesäteatteriin Q-teatterin voimin toteutettu lotista kertova esitys ei lähde murentamaan stereotyyppisiä lottatarinoita provosoimalla, vaan avaa laajoja panoraamoja Suomen historiaan ja antaa henkilöiden seikkailla maastossa, jossa eri aikatasot leikkaantuvat toisiinsa. Jos Heidi Räsäsen ohjaama Siniväriset haastaakin sodasta ja lotista kertomisen perinnettä, se tekee sen maltillisten havaintojen kautta.

Siniväristen ensimmäinen osa, Okko Leon kirjoittama Täyspuuvillakuosi muistuttaa mikrotasosta, sivuun jääneistä, niistä, jotka ovat sotahistoriankirjoituksen ylijäämää, kertomusten varteen jäänyttä romua. Se menee marginaalissakin marginaaliin. Sodan aikaan sijoittuva Täyspuuvillakuosi lähestyy lotta-aatetta jopa sellaisten henkilöiden kautta, jotka eivät koskaan päätyneet antamaan lottavalaa. Lottakertomus saa siten rinnalleen vastakertomuksen. Heti ensimmäinen näyttämökuva esittelee nuoren naisenalun Helvi Saviojan (Joanna Haartti), joka ei sovellu lottaihanteen muottiin, vaikka kovasti haluaisi.

Räsänen ja koreografi Riina Huhtanen ovat luoneet ensimmäisen osan lottajoukon koreografioihin muistumia naisvoimistelijoista. Täyspuuvillakuosi noukkii yksityiskohtia: lottatytöt tanssivat pallojen ja silitysrautojen kanssa ja tekeytyvät suomenhevosiksi. Taisteluiden kammottava totuus paljastuu, ja puvun ihannetta on vaikeaa noudattaa. Seksuaalisuus tuodaan kansanperinteen mytologian kautta esiin, ratkaisu on suloinen ja karmiva yhtä aikaa, kuin Grimmin satu. Lottapuku pitää ensimmäisen osan koossa. Sitä silitetään, sovitetaan, varjellaan ja lopulta siitä yritetään päästä vähin äänin eroon.

Ensimmäinen osa esittelee myös Pekka Korpiniityn lavastuksen, joka yhtä aikaa valotilanteiden kanssa sekä keskittää että antaa väljyyttä. Suhteellisen pieni, pyöreä lava antaa joukkokohtauksiin tiheän tunnelman. Takaosan puut sekä huikean korkeat, vaalealla verhoillut kivivallit luovat esitykselle spektaakkelimaista mittakaavaa, jota monet visuaaliset ratkaisut, kuten kuin tussilla piirretyt pilvet myös vähän ironisoiden rikkovat, ja hyvä niin. Suomenlinna on jylhät Tuntemattomansa ja Pohjantähtensä kokenut. Siniväriset vastaa nyt edelliskesien haasteeseen omalla, rennommalla volyymillaan.

Kati Kaartisen kirjoittama toinen osa Mykkäset tarkentuu 70-luvulle. Näennäisen kepeään iskelmäpöhöön hukutettu jakso pitää suvun salaisuudet kellareissa. Siteet historiaan ovat katkenneet monella tasolla, ainoastaan puhumattomuuden oireet näkyvät. 70-luku on tutkimatonta maastoa muuallakin kuin perhekronikoissa.

Mykkäsissä Elena Leeven esittämä tyttö yrittää epätoivoisesti rakentaa ehjää perhetarinaa, mutta saa vastaansa vain jupinaa ja mahtavan potpurin iskelmää, johon tunteet on hukutettu. Hector, Irwin, Katri Helena, Tapani Kansa ja monet muut. Musiikista ja sävellyksestä vastaavat Tuomas Fränti ja Maija Kaunismaa, ja äänten kautta syntyykin Siniväristen tunnelmien tiiviimmät leikkaukset ja vivahteikkaimmat nyanssit, musiikki liukuu hetkessä korniksi ja takaisin ääriherkäksi.

Mykkäsissä kiteytyy myös Siniväristen tapa ilkkua koko ajan historiankirjoituksen valtavirran sukupuolittuneisuudelle. Kokonaisuus kyseenalaistaa ja rikkoo sukupuolirooleja sekä karnevalisoi burleskilla hassuttelulla ja Riitta Röpelisen kehittelemillä retrokuteilla sukupuolikliseitä.

Näyttelijät (Laura Birn, Wanda Dubiel, Joanna Haartti, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Taisto Oksanen, Oskari Perkki, Hanna Raiskinmäki, Eero Ritala ja Eeva Soivio) tekevät huikeaa työtä. He osaavat heittäytyä kollektiiviksi, vaihtaa tyyliä, tunnelmaa ja tyyppiä, ja nousevat kukin vuorollaan sooloon. Tanssi ja laulu eivät peitä alleen näyttelemistä, varmaa ja etenkin huumorissaan pistämättömän hyvin ajoitettua.

Outi Nyytäjän kirjoittama viimeinen osa Amatsonit vetää langat komeasti yhteen. Väkivaltaista tyttöjengiä Suomenlinnassa terapoiva sosiaalityöntekijä (Eeva Soivio) ei saa kasvatteihinsa otetta ja menneisyydestä saapuvat tähän päivään myös Olavi Paavolainen (Taisto Oksanen) ja lotta-aatteen juurruttaja Fanni Luukkonen (Wanda Dubiel).

Nykypäivän alta kuultaa 20-luvun dekadenssi ja nationalismin nousu. Olavi Paavolainen edustaa sivistystä, mutta muistuttaa myös oudolla tavalla tv:ssä juntteja stailaavaa muotihomoa. Paavolaisen sivistykselle löytyy käyttöä, se kelpaa tosin vain tyttöjengin brändin kiillottamiseen. Yhdenmukaisuuden estetiikka nousee aatteeksi, jota Putin-nuoria muistuttava tyttöjengi kumartaa. Johtajaa ei ole. Isänmaa on tuote.

Amatsonit keskustelee historiattomuuden ja suomalaisten naisten toisiinsa kohdistaman halveksunnan kanssa. Ei ole sattumaa, että Siniväristen Amatsoneissa väkivaltainen nashi-nuorten tyylinen uusnatsistinen tyttöjoukko Suomi-brändilippikset päässään repii juuri Sofi Oksasen Puhdistuksen. Koska suomalainen vanha nainen pääsee sotahistorian valokeilaan?

Esitys velloo Sinivärisissä suurena, vaikuttavana massana. Sen tarjoamien havaintojen ensisijainen tehtävä ei ole riidellä, rikkoa tai repiä, vaan terävöittää yleisöä kuulemaan ja sietämään historian eri äänten väliset erot, tunnistamaan ja tunnustamaan sen riitasoinnut ja harmoniat. Kolmeen jaksoon pilkottu, yli kolmetuntinen esitys onkin mitä sopivin muistutus siitä, millaista ajatuksellista avaruutta ja hitaasti kehkeytyviä ja toistensa kanssa keskustelevia teemoja, vastateemoja ja variaatioita hallittu rönsyilevyys parhaimmillaan teatteriesitykseen tuo. Kuinka paljon moniääninen estetiikka tarkoittaa etiikkaa? Paljonkin. Siitä Siniväriset on elävä todiste.