Tieto

Alex Proyasin ohjaama ”Tieto” on mitä tyypillisin amerikkalaisen valtavirran tuote: maailmanlopun katastrofitunnelmilla pelotellaan paikoin vaikuttavastikin, mutta lapsellisuudet ja epäuskottavuudet häiritsevät esitystä taas kerran liikaa.

Lehdistönäytöksestä kotiin tultuani oli kynnyksellä Jehovan todistajien lappunen, joka oli otsikoitu: Miten voit säilyä elossa maailman lopusta? Kiintoisa sattuma, josta johtuu mieleen ainakin se, että tällä elokuvalla ja Jehovan todistajain brosyyreillä tuntuu olevan myös jotakin ideologisesti yhteistä, puhumattakaan niiden visuaalisesta ilmeestä: harvat ja valitut nousevat pimeydestä valoon pukeutuneina 50-luvun tervehenkisiin perheasuihin…

Kelpo näyttelijä Nicolas Cage esittää yksinhuoltajaisää ja yliopiston tähtitieteen professoria, joka elokuvan alkupuolella luennoi juuri tästä: sattuman ja determinismin suhteesta. Onko kaikki sattumanvaraista kaaosta vai ennalta määrättyä?

Proyas hahmottaa akateemisen nykyaikatason ja myös 1950-luvun koulumaailman takauman varsin huolellisesti ja tyylikkäästikin, mutta pian mennään tahattoman komiikan puolelle ja epäuskottaviin juonenkäänteisiin…

Miksi ei olisi voitu pysyä kohtuullisen järjellisessä ilmastonmuutoksen, terrorisminuhan ja tähtitieteen kolmiossa? Ufoilemaan pitää lähteä, mitäpä muuta.

Siitä lähdetään, että koululapset piirtelevät vuonna 1959 kuvitellen elämää viidenkymmenen vuoden kuluttua. Piirrokset suljetaan ”aikakapseliin”, ja kun se avataan, professorin poika saa erään tytön tekemän, pelkkiä numerosarjoja sisältävän paperin.

Professori älyää, että numerosarjat ennustavat tarkasti luonnonkatastrofeja ja muita onnettomuuksia, ja kun paperissa on vielä tilaa lähitulevaisuudelle, niin johan alkaa huolestuneen älykön viskilasi täyttyä piripintaan.

Käsikirjoittajia on ollut useita, ja välillä tulee mieleen, että onkohan tiimikin työn ohessa hieman kallistellut. Puoliuskottavasti sujuvan alkupuolen jälkeen pitää puutarhaan sijoittaa kummallisia tuijottelevia pitkiin nahkatakkeihin sonnustautuneita miehiä, joille ei voi kuin nauraa; dramaturginen motivoimattomuus on niin ilmiselvää.

Katastrofeja tietysti tulee, ja niiden visuaalinen toteutus on kieltämättä isolla kankaalla näyttävää, mutta tunnevaikutus ei ole kovin pitkä. Semmoinen vahvasti vertauskuvallinen satuhan tämä vain on.

filmtrailer:1419