- Kuva: Teos
Olli Lehtisen esikoisromaani Sokea etsivä kertoo lähes sokean miehen hapuilusta näkevien maailmassa. Liikkumista ei tosin tee vaikeaksi vain näkövamma, vaan myös viina ja ihmissuhdesoppa, johon päähenkilö itsensä ajaa.
Sokea etsivä ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Teoksen uudessa Motiivi-dekkarisarjassa. Kovapintaisia konnia tai edes taitavia pikkurikollisia tältä kirjalta on turha odottaa. Arvoitus päähenkilöllä on kuitenkin ratkaistavanaan. Hän herää Kisahallin juoppoputkassa, eikä muista edellisestä illasta mitään. Äiti ja tyttöystävä ovat kateissa, ja kotoa löytyy verisiä vaatteita.
Romaanin kantava paradoksi paljastuu jo teoksen nimessä. Päähenkilö ryhtyy salapoliisiksi, mutta sokean on vaikea löytää johtolankoja tai varjostaa ihmisiä. Dekkarin lajityyppi joutuu koetukselle, kun päähenkilö Jere Kivalo etsii käsikopelolla veritahroja asunnostaan ja joutuu väistelemään ”vammasta” auttamaan pyrkiviä mummoja salaisuutta selvittäessään.
Rikosromaanin sijasta Sokeasta etsivästä kasvaa hulvaton mustan huumorin värittämä odysseia, jonka aikana valaistaan näkövammaisen elämän eri puolia. Vinoilusta saa osansa aktiivisten sokeiden sakki, jota toisella silmällään näkevä mailapallotuomari johtaa, ja baareissa notkuvat nilkit, jotka yrittävät huijata valkoisen kepin kanssa liikkuvalta mieheltä oluet.
Hämärä harhailu Helsingin kaduilla kestää melko pitkään, ja osa mielikuvituksellisista käänteistä tuntuu olevan kirjassa turhana täytteenä. Varsinkin kirjan loppupuolella absurdit yhteensattumat seuraavat toistaan hieman kömpelösti aina siihen asti, että Martti ja Eeva Ahtisaari ilmaantuvat kirjan sivuille.
Kohellus ei kuitenkaan peitä Sokean etsivän ansioita. Lukija pääsee eläytymään heikkonäköisen maailmaan, kun Kivalo etsii tunnustelemalla keppiään: ”Tapu tapu, hamu hamu”.